Raaka-aineet

Kaikkien tuotteiden taustalla on valmistuspaikan, -menetelmien ja –olosuhteiden lisäksi raaka-aineet. Reilun kaupan tuotteista huokuvat käsityötuotteiden materiaalit sekä elintarvikkeiden voimakkaat aromit.

Nyt voit tutustua tarkemmin raaka-aineisiin:

BANAANI
GUYABANO
HAMPPU
HENNA
JUUTTI
KAAKAO
KAHVI
KAKTUS

KOOKOSPALMU

 

KUMI
LOKTA
MANGO
NAHKA
NEEM
PESUPÄHKINÄ
PUUVILLA
PÄHKINÄT
RAFFIAPALMU

RIISI

 

ROOIBOS
ROTTINKI
SISAL
SITRUSHEDELMÄT
SOKERIRUOKO
TEE
VESIHYASINTTI

 

 

banaani
Kuva: Olli Sippula

BANAANI
– hedelmällisyyden symboli

Ruokakaupoista saatavat Reilun kaupan banaanit ovat monille tuttuja. Kannattaa tutustua myös Maailmankauppojen valikoimissa oleviin Reilun kaupan banaanilastuihin.

Luonnonlajeista viljeltyyn banaaniin
Baananien sukuun (Musa) kuuluu nelisenkymmentä lajia, jotka kasvavat luonnonvaraisina Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren alueella. Luonnonvaraisten lajien hedelmät ovat pääosin syömäkelvottomia, sillä niissä on rusaasti kovia siemeniä ja niukasti hedelmämaltoa. Banaanikasvit eivät ole puita vaan jopa 10 metriä korkeiksi kasvavia ruohokasveja, joiden valerungot muodostuvat maanalaisesta varresta nousevista, tiiviisti yhteen pakkautuneista lehtitupista. Maanalainen varsi tekee jatkuvasti uusia versoja. Banaania onkin helppo lisätä kasvullisesti, ja parhaita klooneja on otettu viljelyyn.

Banaanin kehitykseen viljellyksi hedelmäksi ovat vaikuttaneet kaksi trooppisen Aasian diploidia luonnonlajia Musa acuminata ja M. balbisiana. Kummankin lajin hedelmät syntyvät vain pölytyksen seurauksena, ja niissä on varsin vähän hedelmämaltoa. Banaanin hedelmien soveltuvuus syötäväksi edellyttää kahta asiaa: hedelmallon muodostumista ilman hedelmöitystä sekä emikukkien steriiliyttä, jolloin siemeniä ei muodostu – tapahtui pölytys tai ei. Tällaisia poikkeavia yksilöitä on täytynyt löytyä Musa acuminata -lajista, joka on luonnostaan hyvin muunteleva. Syömäkelpoisia hedelmiä tuottavia yksilöitä suosittiin ja otettiin viljelyyn. Myöhemmin menestyksekkäämmiksi havaittiin triploidit banaanikloonit, joiden genomissa on osia sekä M. acuminatasta että M. balbisianasta ja pariton kromosomisto aiheuttaa tarvittavaa streriiliyttä. Musa balbisianan genomi antaa banaanikasville paremman kuivuuden sietokyvyn ja sen hedelmille korkeamman happo-, C-vitamiini- ja kuiva-ainepitoisuuden. Musa acuminatan genomin ansiota on puolestaan hedelmien miellyttävä maku ja laatu. Viljeltyjä banaaniklooneja on nykyään jopa 500 erilaista. Näistä suurin osa on hyvin paikallisia, ja laajalti viljeltyjen kloonien lukumäärä on varsin pieni.  

Viljelyn historiaa ja nykypäivää                  
Viljelty banaani on todennäköisesti syntynyt tuhansia vuosia sitten Kaakkois-Aasiassa. Afrikkaan banaani on luultavasti kulkeutunut suoraan Malaijan ja Indonesian alueelta meren yli varhaisten muuttoliikkeiden mukana, eurooppalaisista riippumatta. Samoihin aikoihin, kenties ajanlaskun ensimmäisellä vuosituhannella, banaaneja on levinnyt Kaakkois-Aasiasta myös Tyynenmeren saarille. Portugalilaiset merenkulkijat veivät banaanin 1400-luvulla Länsi-Afrikasta Kanarian saarille, josta banaani kulkeutui 1500-luvun alussa Uuteen maailmaan. Tästä sai alkunsa banaanin viljely trooppisessa Amerikassa, mutta laajamittaiseksi viljely kehittyi kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälissä. Viljely on tähdännyt alusta asti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaan vientiin, ja se on perustunut vain muutamiin klooneihin. Erilaiset taudit ja tuholaiset ovat vaivanneet näitä hyvin suuressa mittakaavassa viljeltyjä, yksittäisiä klooneja. Esimerkiksi Fusariun oxysporum f. cubense –sienen aiheuttama panamantauti tuhosi lähes kokonaan maailman parhaana pidetyn banaanikloonin, ns. Gros Michelin. Kasvinjalostuksen avulla pyritään saamaan aikaan kaupalliseen viljelyyn soveltuvia klooneja. Jalostus on kuitenkin vaikeaa, koska viljellyt banaanikasvit eivät normaalisti tee siemeniä eivätkä täten saa suvullisia jälkeläisiäkään.

Banaanin viljely on keskittynyt pääasiassa tropiikin alaviin osiin, sillä se vaatii 2000-2500 millimetrin vuotuisen sademäärän. Maanalaisesta juurakosta syntyvä banaanin verso kehittää muutamassa kuukaudessa korjuukypsän hedelmistön, jonka päällekkäisistä ”kourista” kukin sisältää 5-15 hedelmää. Korjuun jälkeen lehtituppien muodostama valerunko katkaistaan tyvestä ja odotetaan uusien versojen muodostumista. Kun banaanikasvit katkaistaan säännöllisesti maan tasalle sama viljelmä voi tuottaa satoa jopa kymmeniä vuosia. Banaanikasvia pidetäänkin Intiassa vaurauden ja hedelmällisyyden symbolina.

Hedelmä- ja jauhobanaani
Kauppaan tulevat banaanit korjataan raakoina ja kuljetetaan laivojen varastoissa tarkkaan kontrolloidussa lämpötilassa. Lopullinen kypsytys tapahtyy vasta perillä. Alkuperäalueilla tuotetaan myös meille tuntemattomampaa jauhobanaania, joka käytetään siinä vaiheessa, kun hedelmämallon tärkkelys ei ole vielä ehtinyt pilkkoutua sokereiksi. Tähän tarkoitukseen käytetään yleensä eri klooneja kuin hedelmäbanaanin viljelyssä. Ravintopitoisuudeltaan jauhobanaani muistuttaa perunaa, mutta siitä valmistetaan myös banaanilastuja. Itä-Afrikassa jauhobanaania käytetään durran kanssa oluen valmistukseen.

Noin kolmannes maailmassa viljellystä banaanista tuotetaan jauhobanaaniksi ja kaksi kolmasosaa hedelmäbanaaniksi. Hedelmäbanaanin suurimmat tuottajat ovat Intia, Brasilia, Ecuador, Filippiinit ja Kiina.

Lähteet:
Hiltunen, Ritva: Eksoottisia hedelmiä. Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha, 1991.
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

takaisin ylös

GUYABANO

Guyabano on yksi niistä Reilun kaupan hedelmistä, jonka voit löytää Maailmankauppojen hylllyiltä kuivattuna.

Aromikkaita, trooppisia hedelmiä
Guyabano (Annona muricata) on lyhythaarainen, puskamainen puu, joka saavuttaa täysikasvuisena 7,5-9 metrin korkeuden. Puun lehdet ovat tavallisesti ikivihreitä, sileitä, kiiltäviä, tummanvihreitä, kapeansuikeita ja pahanhajuisia. Lehtien pituus voi enimmillään olla 20 cm, leveys puolestaan hieman yli 6 cm. Kellansävyiset kukat syntyvät yksittäin niin puun runkoon kuin oksistoonkin. Pallomaisten tai sydämenmuotoisten hedelmien halkaisija vaihtelee 15 ja 25 senttimetrin välillä. Kypsät hedelmät ovat pehmeitä ja kellansävyisiä. Niiden kuori on suomuinen ja syömäkelvoton, mutta kuoren alla on valkoinen, hyvin aromikas hedelmäliha, jossa olevat mustat siemenet poistetaan ennen syöntiä. Suurissa hedelmissä siemeniä voi olla jopa yli kaksisataa.
 
Trooppiinen ilmasto on selvästi guyabanon mieleen. Se on sopeutunut kosteisiin ja lämpimiin oloihin ja menestyykin vain alueilla, joilla talvet ovat lämpimiä. Jo alle 5°C asteen lämpötilat vahingoittavat puun lehtiä ja oksistoa, ja alle 3°C asteen lämpötilat saattavat tappaa kasvin.

Trooppisesta Amerikasta kotoisin
Guyabanon alkuperä on trooppisessa Amerikkassa. Nykyään se kasvaa sekä villinä että viljeltynä Bermuda- ja Bahamasaarilla, Länsi-Intian saaristossa, eteläisessä Meksikossa, Perussa ja Argentiinassa merenpinnan tasolta yli 1000 metrin korkeuteen. Guyabano oli ensimmäisiä Amerikasta vanhaan maailmaan tropiikkiin tuotuja hedelmiä, ja se onkin levinnyt Kaakkois-Kiinaasta Australiaan sekä lämpimille alankomaille itäiseen ja läntiseen Afrikkaan. Kasvattamista on kokeiltu muuallakin, muun muassa Israelissa ja Floridassa, vaihtelevin tuloksin. Esimerkiksi Israelissa guyabano ei koskaan tehnyt hedelmää. Intiassa ja muilla alueilla, joissa pidetään etenkin makeista hedelmistä, guyabano ei ole koskaan saavuttanut suurta suosiota. Sen sijaan se on hyvin suosittu muun muassa Honolulussa, Dominikaanissa tasavallassa, Kuubassa, Puerto Ricossa ja Kolumbiassa.

Keskimäärin paras ja yleisen tapa lisätä guyabanoa on siemenlisäys. Joitain muotoja pystytään lisäämään myös pistokkaista tai silmuttamalla. Esimerkiksi guyabanon silmujen liittäminen Annona reticulatan, A. montanan tai A. glabran perusrunkoon yleensä onnistuu.

Lähteet:
Hiltunen, Ritva: Eksoottisia hedelmiä. Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha, 1991.
www.geocities.com/Athens/Academy/4059/guyabano.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Annona_muricata

 

takaisin ylös

HAMPPU

Hamppua voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin. Varren kuituja on jo kauan käytetty tekstiilien valmistukseen, siemeniä muun muassa energianlähteenä, virkistysaineena sekä lääkkeenä ja hampun kukkia sekä lehtiä poltettavana huumausaineena. Maailmankaupoissa on saatavilla hampusta käsintehtyä narua, paperia sekä paperista valmistettuja tuotteita kuten muistikirjoja ja kortteja.

Hamppukasvi
Hamppu (Cannabis sativa) on yksivuotinen, kaksikotinen ruohokasvi. Kaksikotisten kasvien tapaan hampulla emi- ja hedekukat kehittyvät eri kasveihin. Pölytys tapahtuu tuulen avulla, ja tertuissa esiintyvät emikukat voivat tuottaa satoja siemeniä. Siemenet ovat noin puolen sentin pituisia, litteähköjä ja rusehtavia. Vastakkaisesti kasvavat lehdet ovat tavallisesti 3-9 sormisia, ja lehtilavan muoto on iso- ja teräväsahainen. Hamppu kasvaa yleensä pari metriä korkeaksi. Korkeus vaihtelee kuitenkin paljon eri hamppulajikkeiden välillä sekä ympäristöolosuhteiden mukaan.

Erilaisia käyttötarkoituksia varten hampusta on jalostettu erilaisia lajikkeita. Kuitu- ja öljyhamppulajikkeiden kannabinoidipitoisuus on erittäin pieni, mutta ne kasvattavat joko pitkän suoran varren tai runsaasti suuria, öljypitoisia siemeniä. Päihdehamppulajikkeet sen sijaan ovat pitkän jalostustyön seurauksena kannabinoidipitoisia. Eri tarkoituksiin sopivia hamppulajikkeita pidetään joskus omina lajeinaan: Cannabis sativa, Cannabis ruderalis ja Cannabis indica. Yksilajisessa luokittelussa nämä eri muodot voidaan ajatella Cannabis sativan alalajeiksi, muunnoksiksi tai lajin eri muodoiksi.

Kiinalaisten, roomalaisten ja viikinkien käytössä
Kiinassa hamppua on käytetty jo tuhansia vuosia luonnonlääkkeenä. Samoin ensimmäiset kankaat hampusta kudottiin Kiinassa 7000-8000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja vuonna 105 siitä onnistuttiin valmistamaan kirjoituspaperia. Keski-Aasiassa hamppu oli ensimmäinen viljelty kuitukasvi. Sieltä hamppu ilmeisesti tuotiin Eurooppaan noin 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin se tuli tunnetuksi koko Euroopassa. Roomalaiset levittivät hampun viljelyn koko Eurooppaan, joskin kasvi oli paikoin jo pohjoisemmassakin tunnettu.

Viikingit omaksuivat hampun varhaisessa vaiheessa käyttäen sitä muun muassa köysiin, purjeisiin, vaatteisiin ja kalaverkkoihin. Keskiajalla pellava- ja hamppukulttuuri kukoistivat koko Euroopassa. Kaikki käyttövaatteet oli valmistettava kotona kasvatetusta pellavasta, hampusta ja villasta. Hamppua käytettiin myös ravintona sekä moniin vaivoihin tehoavana yleisrohtona

Huonojen aikojen jälkeen uuteen nousuun
Hampun käyttö muun muassa paperin-, köyden-, narun-, kankaan- ja purjeiden valmistuksessa oli hyvin yleistä ympäri maailmaa aina siihen asti, kun öljystä valmistetut synteettiset materiaalit alkoivat yleistyä 1930-luvulla. Hampputeollisuus joutui Yhdysvalloissa huonoon asemaan etenkin öljy-yhtiöiden harjoittaman negatiivisen kampanjoinnin takia, ja nykypäivänäkin hampun yhdistäminen pelkästään huumekasviksi on paljolti noiden kampanjoiden vaikutusta. Ympäristöliikkeen nousun myötä 1990-luvulla Euroopassa alettiin viritellä uudelleen hampun käyttöä teollisissa tarkoituksissa.    

Lähteet:
Prance, G. & Nesbitt, M. (toim.): The Cultural History of Plants. Routledge, 2005.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hamppu

 

takaisin ylös

henna
Kuva: Trui Goslinga-Lindeboom

HENNA - väriainetta hennapensaasta

Rantakukkakasvien heimoon (Lythraceae) kuuluva hennapensas (Lawsonia alba, syn. Lawsonia inermis) on monivuotinen, runsaasti haarova, jopa kuusimetriseksi kasvava, kuumien ja kuivien alueiden kasvi. Sen pienet, tummanvihreät lehdet sisältävät punaruskeaa väriainetta eli hennaa. Kukkimisaikana pensaassa on runsaasti pieniä, valkoisia tai vaaleanpunaisia kukkia. Hedelmät ovat aluksi vihreitä, mutta muuttuvat kypsyessään ruskeiksi.

Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan sijoittuvasta alkukodistaan hennapensas on levinnyt lähes kaikkialle tropiikkiin ja subtropiikkiin viljelyn myötä. Kotioloissa tuoreet lehdet kerätään, jauhetaan tahnaksi ja käytetään käsien ja jalkojen kirjailuun sekä hiusöljyjen valmistukseen. Kaupallisessa käytössä lehdet kuivataan ja valmistetaan pulveriksi tai tahnaksi. Toisinaan hennaan lisätään sitruunamehua, teelehtiä tai kasviöljyjä vahvistamaan hennan väriä sekä pidentämään sen vaikutusta. Hennan väri vaihtelee oranssista ja punaisesta ruskeaan ja mustaan valmistustavasta riippuen.

Ilmeisesti jo aiemman kivikauden ihmiset käyttivät hennaa uskonnollisissa menoissaan noin 7000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Babylonialaiset, assyrialaiset, sumerit ja seemiläiset ovat todistettavasti ensimmäisiä hennaa käyttäneitä sivilisaatioita. Islamilaisissa kulttuureissa hennan merkitys on ollut suuri aina islamin alkuajoista (600-700 jKr.) lähtien. Intiassa muslimien lisäksi sekä buddhalaiset että hindut ovat käyttäneet hennaa veistoksissa, maalauksissa sekä kosmeettisena aineena. 1900-luvun alusta alkaen intialaiset ovat liittäneet hennan lähes kaikkiin juhlallisuuksiin.

Nykyään hennan käyttö on yleistynyt myös länsimaissa. Sitä käytetään käsien, jalkojen ja hiusten värjäämiseen, mutta se toimii myös hiusten huollossa ja kasvun edistämisessä. Hajuvesiteollisuus käyttää hennapensaan kukista eristettyä öljyä. Lisäksi hennapensaalla on parantavia vaikutuksia. Lehtien ja siementen sisältämät ainesosat toimivat muun muassa sienenestoaineina, bakteerimyrkkyinä sekä päänsärky- ja tulehduslääkkeinä.  Hennaa käytetään myös kasvivärjäyksessä.

Lähteet:
Kasvien maailma - Otavan iso tietosanakirja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1979.
www.hennapage.com
www.tradewindsfruit.com/henna.htm
www.geocities.com/mutmainaa/food/henna.html
www.lokvani.com/lokvani/article.php?article_id=1096
www.fact-index.com/h/he/henna.html

takaisin ylös

JUUTTI

Useat Maailmankauppojen tuotteet on valmistettu juutista. Valikoimiin kuuluvat muun muassa juuttikehdot, -riippumatot, -kassit ja –kukkarot.

Kosteiden tulvamaiden viljelyskasvi
Juutti kuuluu malvakasvien heimoon (Malvaceae). Juutin suvussa (Corchorus) on noin neljäkymmentä kromosomistoltaan samanlaista lajia. Viljelyssä on kuitenkin vain kaksi lajia: Corchorus capsularis ja Corchocus olitorius. Juutti on yksivuotinen viljelyskasvi, jonka verso varttuu täysikasvuiseksi 3-5 kuukaudessa. Täysikasvuinen juutti voi olla jopa viisi metriä korkea. Kuitua saadaan varren kuoresta, jossa se esiintyy pitkinä, kolmiomaisina kimppuina muodostaen noin 6 % varren biomassasta.

Juutti viihtyy parhaiten kosteilla tulvamailla. Siemenet kylvetään tavallisesti sadekauden aikana maalis-huhtikuussa. Sato on valmista korjattavaksi heinä-syyskuussa. Versot katkotaan sirpillä ja kuivataan, jolloin lehdet irtoavat. Jäljelle jääneet varret sidotaan nippuihin ja upotetaan veteen. Pehmeät solukot erottuvat varren kuiduista 1-4 viikon liotuksen aikana, jonka jälkeen kuidut irrotetaan varresta käsin, pestään, sidotaan kimpuiksi ja kuivataan auringossa.

Corchocus olitorius on ilmeisesti kasvanut luonnonvaraisena Intiassa ja Pohjois-Afrikassa, C. capsularis puolestaan Etelä-Kiinassa. Juutti on ollut useiden vuosisatojen ajan olennainen osa Bangladeshin ja Intian Länsi-Bengalin kulttuuria. Esimerkiksi Intiassa juuttia on viljelty jo 800 vuotta ennen ajanlaskun alkua. 1800- ja 1900-luvuilla juuttia vietiin valtavia määriä Iso-Britannian tehtaisiin jalostettavaksi, ja tehtaita perustettiin myös alkuperäalueille. Se oli erittäin merkittävä kuitu aina 1970-luvulle asti, jolloin sen asema alkoi hiljalleen huonontua synteettisten kuitujen yleistyessä. Kasvikuiduista juutti on kuitenkin yhä toiseksi merkittävin heti puuvillan jälkeen.

Kultainen kuitu
Aikanaan juutti, Bangladeshin kultainen kuitu, toi eniten ulkomaista valuuttaa maahan. Yhä lähes 85 % maailman juutista viljellään Genges-joen suistossa Intiassa ja Bangladeshissa. Se on myös maaseutuväestön rahakasvi, kuten kahvi toisaalla kolmannen maailman maissa. Noin 25 miljoonaa ihmistä - lähes 1/5 Bangladeshin väestöstä - saa elantonsa juutista.  

Juutti on erinomaisen käyttökelpoinen kasvi. Kuitukasvina sitä käytetään kankaisiin, naruihin sekä moniin muihin tarkoituksiin. Lisäksi sen pinaatin makuisia lehtiä käytetään vihanneksena, ja juurella on lääkinnällisiä ominaisuuksia. Juutti on myös erittäin ympäristöystävällinen: esimerkiksi kulunut kuitu voidaan käyttää useita kertoja uudelleen.

Lähteet:
Markkanen, Antti 2001: CORR - The Jute Works, Juutti ja siitä tehdyt käsityöt
– Maailmankauppalehti 3/01.
Shery, R.W.: Plants for Man. Second edition. Prentice-Hall Int., 1972.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiliaceae
http://en.wikipedia.org/wiki/Jute

takaisin ylös

KAAKAO

Kaakaota tuottavat maat ovat heikoimmassa asemassa kaakaon tuotantoketjussa. Monikansalliset yhtiöt hallitsevat markkinoita EU:n ja USA:n myötävaikutuksella, ja kaakao jalostetaan miltei kokonaan Pohjoisessa. Kaakaokaupassa noin 70 % kuluttajahinnasta päätyy teollisuuden ja kaupan organisaatioille. Kaakaonviljelijät eivät useinkaan saa viittä prosenttia enempää hinnasta.

Maailmankaupat maksavat tuottajille reilun hinnan ja tukevat kestävää kaakaotuotantoa kehitysmaissa. Kaakao hankitaan ilman välikäsiä ja kaakaon jalostus tapahtuu pääosin alkuperämaassa. 

Maya-kulttuurin perintöä
Kaakaokasvien heimoon (Steruliaceae) kuuluvasta kaakaopuusta (Theobroma cacao) tunnetaan kaksi alalajia: keskiamerikkalainen criollo-tyyppi (Theobroma cacao subsp. cacao) sekä Amazonin alueella luonnonvaraisena esiintyvä forastero-tyyppi (Theobroma cacao subsp. sphaerocarpum). Ilmeisesti molemmat alalajit ovat jo varhain kehittyneet tuntemattomasta edeltäjästä. Criollo-tyypin kaakao on laadultaan ja aromiltaan selvästi forastero-tyyppiä parempaa, mutta nykyään kuitenkin viljellään lähinnä forastero-tyypin kaakaota paremman elinvoiman ja taudinkestävyytensä takia.

Maya-kulttuuriin vahvasti liittyvää kaakaota on viljelty jo 2000 vuotta Keski-Amerikassa. Espanjalaiset valloittajat tutustuivat siihen ensi kertaa Meksikossa, jossa sen perinteinen käyttötapa – paahdettujen ja rikottujen siementen sekoittaminen jauhettuun maissiin ja chiliin – herätti suurta ihmetystä. Eurooppalaista makua miellyttävä juoma saatiin aikaan, kun chili korvattiin sokerilla ja vaniljalla. Kaakaon siemeniä, ns. kaakaopapuja, alettiin 1500-luvulla viedä Espanjaan, josta kaakaon suosio levisi nopeasti muualle Eurooppaan.

Kaakaopuun kukat ja niistä kehittyvät kotahedelmät syntyvät suoraan puun rungolle. Kaakaon siemenet eli kaakaopavut ovat riveissä kotahedelmien sisällä, josta ne satoa korjattaessa kerätään suuriksi kasoiksi. Kaakaopapujen annetaan käydä noin viikko. Käyminen muuttaa ne suklaanruskeiksi sekä vapauttaa aineita, jotka paahdettaessa antavat kaakaolle sen voimakkaan, suklaisen aromin. Kaakaopavuissa on 1,2 % piristävästi vaikuttavaa teobromiinia ja kofeiinia ainoastaan 0,2 %. 

Kaakaojauheen synty
Hollantilainen van Houten keksi 1828 menetelmän, jossa kaakaopavuista poistetaan yli puolet rasvasta. Kun vähärasvainen massa jauhetaan hienoksi, kaakaojuoman valmistaminen liuottamalla jauhetta kuumaan veteen tai maitoon on helppoa. Kaakaossa olevaa puhdasta rasvaa eli kaakaovoita, jota kaakaopavussa on alun perin noin 55 %, käytetään mm. suklaan ja kosmeettisten tuotteiden valmistukseen.
  
Kaakaonviljelyn painopiste on 1900-luvulla siirtynyt läntiseltä pallonpuoliskolta Länsi-Afrikkaan, ja muutamana viime vuosikymmenenä kaakaon viljely on yleistynyt myös Kaakkois-Aasiassa. Ylivoimaisesti suurin kaakaontuottaja on nykyään Norsunluurannikko, jossa viljellään yli puolet maailman kaakaosta. Seuraavaksi suurimpia tuottajia ovat Ghana, Indonesia, Brasilia, Nigeria, Malesia ja Kamerun. Nämä seitsemän maata tuottavat 85 % kaikesta maailman kaakaosta.

Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.
Ruokaa Reilusti -kampanja

takaisin ylös

KAHVI

Kahvi on ollut reilun kaupan tärkein tuote Euroopassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tässä ajassa siitä on tullut tunnettu tuote. Nykyisin reilusta kaupasta hyötyvät sadat tuhannet kahvinviljelijät. Eniten se auttaa pienviljelijöitä, joista useimmilla ei ole minkäänlaista otetta markkinoiden kehityksestä. Paikallisella tasolla he ovat riippuvaisia välittäjistä, kansainvälisellä tasolla maailmanmarkkinahintojen kehityksestä.

Reilu kauppa tarjoaa vaihtoehdon tuomalla kahvia suoraan tuottajilta. Tuottajat saavat kahvista maailmanmarkkinahintoja paremman hinnan. Kun maailmanmarkkinahinnat laskevat, reilu kauppa takaa tuottajille kiinteän minimihinnan. Tuottajien perustulo on siis turvattu. Vuodesta 1988 alkaen reilun kahvia on myyty Euroopassa Reilun kaupan merkillä varustettuna myös tavallisissa ruokakaupoissa, mikä on antanut reilulle kahville lisää tuulta purjeisiin. Suomeen Reilun kaupan merkki rantautui vuonna 1999.

Syntysijat Etiopian vuoristoissa
Kahvi on kotoisin Afrikasta, jossa se kasvaa edelleen luonnonvaraisena puuna Etiopian vuoristometsissä 1500–2000 metrin korkeudella sekä trooppisessa Keski-Afrikassa. Kahvi kuuluu matarakasvien heimoon (Rubiaceae). Kaupallisesti viljellään pääasiassa kahta kahvilajia: arabiankahvia (Coffea arabica) eli arabicaa ja kongonkahvia (Coffea canephora) eli robustaa. Lisäksi tuotetaan pieniä määriä liberiankahvia (Coffea liberica), jota käytetään harvoissa kahvisekoituksissa. Arabicaa, jota pidetään perinteisenä, aitona kahvina, on yli 60 % maailman tuotannosta, mutta robustan osuus on viime vuosina ollut nousussa sitä viljelevän Vietnamin kasvettua yhdeksi maailman suurimmista tuottajista.

Viljeltynä arabicakahvi menestyy tropiikin suhteellisen viileillä vuoriseuduilla 600–2000 metriä merenpinnan yläpuolella. Kylmää se ei kuitenkaan kestä. Esimerkiksi Brasiliassa halla on monesti tuhonnut kahvisadon ja viljelykokeilut Etelä-Ranskassa ovat osoittaneet Rivieran olevan kahvipensaalle liian arktista aluetta. Arabica menestyy 17–23 asteen lämpötiloissa ja vaatii kasvukaudellaan runsaita sateita. Robusta puolestaan viihtyy kosteilla ja kuumilla alankomailla merenpinnan tasosta 800 metriin.

Arabicakahvia pidetään robustaa laadukkaampana. Suomessa juodaan pääasiassa arabicaa; tosin viime aikoina markkinoille on tullut edullisia kahveja, joissa on myös robustaa. Robustaa käytetään paljon italialaisissa ja ranskalaisissa kahveissa, ja robustalla on vaikutusta useimpien espressojen tyypilliseen makuun. Sille soveltuukin arabicaa paremmin tummempi paahto. Robustan kofeiinipitoisuus on huomattavasti korkeampi (jopa 4,5 %) kuin arabicalla (n. 1,7 %).

Arabicakahvin viljelyä vaivaa Hemileia vastatrix -ruostesienen aiheuttama, kahvin lehdistöä tuhoava tauti. Robustakahvin etuna onkin parempi vastustuskyky. Indonesiassa syntyi 1940-luvulla spontaani risteymä, jolla on monia arabican ominaisuuksia, mutta se on robustan tavoin vastustuskykyinen sekä Hemileia-sienelle että marjoihin pesiytyvälle Colletorichum coffeanum -sienelle.

Kahvinviljely vaatii paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä. Arabiankahvia lisätään yleensä siemenestä. Robustakahvi on arabicasta poiketen puhtaasti ristisiittoinen. Sen siemenjälkeläisistä ei saada välttämättä halutunlaisia, ja sitä lisätäänkin yleensä pistokkaista. Taimi kasvaa vuodessa 30 senttiseksi, ja vasta kolmen vuoden päästä se kukkii ensimmäisen kerran.

Arabicakahvin marjat on poimittava oikeassa kypsyysvaiheessa yksitellen käsin, minkä vuoksi sadonkorjuu kestää useita viikkoja. Robustan marjat voidaan poimia yhdellä kertaa. Tautiresistenssinsä ja vähäisemmän työmäärän takia robustan viljely tulee halvemmaksi.

Kahvi valloitti maailman Amsterdamin kasvihuoneista
Kahvin syntysijoilla Etiopiassa on perinteisesti pureskeltu kahvin kofeiinipitoisia luumarjoja. Kahvin viljely ja juoman valmistus aloitettiin kuitenkin Arabian niemimaalla 1300-luvun tienoilla, kun arabiankahvi kuljetettiin Etiopiasta Jemeniin. Sieltä sen matka jatkui eri puolille maailmaa. Jemenistä arabiankahvi vietiin 1600-luvulla Intiaan ja Sri Lankaan. Intiasta kahvi päätyi Jaavan kautta Amsterdamin kasvitieteelliseen puutarhaan vuonna 1706. Kasvihuoneessa yksi arabiankahvin taimi varttui puuksi ja tuotti itsesiittoisena kasvina siemeniä. Näistä siemenistä syntyneet taimet matkasivat eteläamerikkalaisiin siirtomaihin laittaen alulle kahvinviljelyn Etelä-Amerikassa. Koska koko kahvinviljely on lähtöisin yhdestä ainoasta yksilöstä, se on geneettisesti erittäin kapealla pohjalla ja täten ekologisesti hyvin riskialtista.

Robusta löysi tiensä maailmalle trooppisesta Keski-Afrikasta 1800-luvun lopulla. Sen viljely alkoi 1900-luvun taitteessa Indonesiassa.

Erilaisissa kasvuoloissa kahvista on kehittynyt maultaan toisistaan poikkeavia kantoja, kuten mocha, bourbon Mauritiukselta ja maragogype Brasiliasta, palembang ja mandheling Indonesiasta, koillou Gabonista ja niaouli Dahomeysta. Suomessa perinteisesti juodut kahvilaadut ovat 6-15 eri kahvipapulaadun sekoituksia. Lähes kaikki Reilun kaupan kahvit ovat yhtä tietyltä alueelta tulevaa papulaatua, esimerkiksi Uusi Kirkkokahvi on tansanialaista Kilimanjaron alueen arabicakahvia. Tämän vuoksi osa Reilun kaupan kahveista saattaa poiketa maultaan suomalaisesta valtavirtakahvista.

Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.
Markkanen, A. & Syvänen, T. 2004: Arabicakahvin merkillinen maailmanmatka. - Maailmankauppalehti 2/04.

takaisin ylös

KAKTUS

Maailmankauppojen soitinvalikoimaan kuuluu chileläisen reilun kaupan järjestön, Comparten, tuottajien valmistamia rytmisoittimia, ns. sadekeppejä.

Amerikan mantereen piikkilehtiset mehikasvit
Kaktuskasvien heimoon (Cactaceae) kuuluu 1500-1800 kaktuslajia. Kaktukset ovat pääasiassa piikikkäitä, mehivartisia kasveja. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne kasvavat kotoperäisenä pelkästään Amerikan mantereella, jossa ne ovat kehittyneet todennäköisesti 30–40 miljoonaa vuotta sitten Amerikan irtauduttua muista mantereista. Myöhemmin kaktukset ovat levinneet ihmisen mukana trooppisille seuduille ympäri maailmaa.

Tyypillisesti kaktukset elävät aavikoilla ja kuivilla aroilla, ja jotkut lajit kasvavat epifyytteina sademetsien puissa. Kaktukset ovat sopeutuneet erittäin hyvin kuivuuteen. Piikeiksi kehittyneet lehdet haihduttavat hyvin vähän vettä ja suojaavat kasvia vettä etsiviltä eläimiltä. Laajentunut varsi on ainut yhteyttävä elin sekä huomattava vesivarasto. Kaktuskasveista löytyy toki muutamia poikkeuksia: joillain lajeilla on pienet lehdet, jotka hyvin pian ilmestyttyään putoavat, ja kahdessa alkeellisessa suvussa kasveilla on suuret, 5–25 senttimetrin kokoiset ohuet lehdet ja normaalit varret.

Kaktusten koko vaihtelee pienistä pallomaisista suuriin puumaisiin. Ne kasvavat erittäin hitaasti ja kukkivat yleensä ensimmäisen kerran vasta useamman vuoden ikäisenä. Areolit ovat kaktuksille tyypillisiä. Niiden avulla kaktukset voikin erottaa muista mehikasveista. Areoli on nystymäinen, surkastunut jäänne varren sivuhaaroista, josta useimmiten kasvaa piikkien ryppäitä Myös kukat kehittyvät areoleihin. Useilla kaktuslajeilla kukat ovat näyttäviä, jopa 20-30 senttimetrin kokoisia. Ne kukkivat usein yöllä. Pääasiallisia pölyttäjiä ovatkin lepakot ja yöperhoset.

Sadekepit
Sadekepit ovat rytmisoittimia, joita valmistetaan pensas- ja puumaisten kaktusten kuolleista versoista. Eläviä versoja käytetään vain harvoin. Tärkeimmät valmistuksessa hyödynnettävät lajit ovat Echinopsis chiloensis ja Eulychnia acida. Molemmat lajit kasvavat kotoperäisinä Chilessä.

Kaikki kaktukset kuuluvat CITES-sopimuksen piiriin. Sopimus valvoo luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa. Echinopsis chiloensis ja Eulychnia acida kuuluvat CITES-sopimuksessa niiden eliöiden listaan, jotka eivät ole uhanalaisia, mutta joiden kauppaa on valvottava tarkasti uhanalaistumisen välttämiseksi. Viime vuosina sadekeppien kysyntä on lisääntynyt, minkä vuoksi sadekeppien valmistuksen vaikutusta luonnon kaktuspopulaatioihin on alettu seurata entistä tarkemmin. Ainakin toistaiseksi kuolleiden versojen määrä riittää stuottajille eikä sadekeppien kauppa aiheuta tarvetta suojelutoimille.

Suomen Maailmankaupoissa myytävät sadekepit on valmistettu Eulychnia acidan versoista. Niillä on Chilen viranomaisten myöntämä CITES-maastavientilupa, ja lisäksi maahantuojalla, Tampereen Kehitysmaakaupalla, on Suomen ympäristökeskuksen luontoyksikön myöntämä, CITES-asioita koskeva lupa. Luvat ovat tuontikertakohtaisia.

Lähteet:
Tampereen Kehitysmaakauppa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaktus
www.fao.org/documents/show_cdr.asp?url_file=/docrep/W0259E/w0259e06.htm
www.cites.org/eng/com/PC/15/E-PC15-10-02-01.pdf
www.cites.org/eng/app/index.shtm

Kuvasarja sadekeppien valmistuksesta
Kuvat: Comparte Chile

pic1



pic2
Parhaat sadekepit syntyvät kuolleista,
pystykuivista kaktuksista.


pic8
Kaktusten pehmeä sisusta poistetaan harjateräksellä ...

pic4
...ja viimeistellään rassilla.
.
pic3 Kaktukset sahataan määrämittaisiksi.


pic5
Aiemmin poistetut kaktuksen piikit
lyödään kaktuksen sisään.
pic7
Piikit hidastavat hiekan valumista ja
resonoivat sadekeppiä käännettäessä.


pic8
Tasarakeista hiekkaa laitetaan sadekeppien
sisään ja niiden päät suljetaan puutulpilla.
pic10
Osa sadekepeistä koristemaalataan
perinteisillä kuvioilla
 


takaisin ylös

KOOKOSPALMU

kookos
Kookospalmun taimia, Bangladesh, Ramgonj
Kuva: Emilia Pippola

Kookospalmu tunnetaan etenkin kookosrasvan, -maidon ja –hiutaleiden ansiosta. Maailmankauppojen myymät kookoskuiduista valmistetut kynnysmatot ovat eräs esimerkki kookospalmun vähemmän tunnetuista käyttömahdollisuuksista.

Trooppisten alueiden erikoiset hedelmät
Palmukasvien heimoon (Aracaceae) kuuluva kookospalmu (Cocos nucifera) kasvaa luonnostaan yleisenä trooppisilla rannikkoalueilla. Sen alkuperän selvittäminen on vaikeaa, koska kelluvat hedelmät voivat levitä mantereelta toiselle valtamerten virtojen mukana. Kookospalmu on levinnyt tropiikissa laajalle, mutta viljelyyn se on todennäköisesti otettu vähintään 3000 vuotta sitten Kaakkois-Aasiassa, jossa viljelyn painopiste on nykyisinkin.

Kookospalmut kasvavat yli 20 metriä korkeiksi. Palmun hedelmä on rakenteeltaan erikoinen. Hedelmäkuoren keskimmäinen ja paksuin kerros, ns. mesokarppi, sisältää kovia ja karkeita kuituja. Näistä kuiduista valmistetaan muun muassa kookosmattoja ja -köysiä. Kuituisen mesokarpin sisällä on kivikovan sisäkerroksen eli endokarpin ympäröimä siemen, jota puhekielessä tavallisesti kutsutaan kookospähkinäksi. Kookospalmun siemenessä on pieni alkio, kiinteä siemenvalkuiainen, josta kookosrasva valmistetaan, sekä nestemäinen osa, ns. kookosmaito.

Hiipuva öljykasvi
Kuivatun siemenvalkuaisen eli kopran öljypitoisuus on peräti 63-70 %. Kookospalmu olikin 1960-luvun alkuun asti tärkein öljykasvi maailmankaupassa. Sen jälkeen sen suhteellinen merkitys on tasaisesti vähentynyt verrattuna muihin, edullisempiin öljykasveihin. Kookospalmun viljelyä on kuitenkin pyritty kansainvälisesti edistämään sekä kookosrasvan jatkuvan kysynnän että sosiaalisten syiden takia. Jalostuksen avulla on tuotettu kääpiömuotoja, joista saadaan satoa jo kolmantena vuonna istutuksen jälkeen. Normaalit, korkeat muodot tuottavat hedelmää vasta kuudentena vuonna. 1980-luvulla moniin maihin istutettiin hyvätuottoisia normaali- ja kääpiömuotoisten kookospalmujen risteymiä, minkä seurauksena sadot monin paikoin kaksinkertaistuivat.    

Kookospalmu on ennen muuta öljykasvi. Sitä hyödynnetään kuitenkin myös kuitukasvina sekä monissa muissa tarkoituksissa. Kukintoperästä valutetaan nestettä, josta valmistetaan palmuviiniä ja viinistä edelleen palmuviinaa. Lehdistä tehdään muun muassa mattoja ja koreja, ja rungot hyödynnetään rakennuspuina.

Lähteet:
Hiltunen, Ritva: Eksoottisia hedelmiä. Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha, 1991.
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

 

takaisin ylös

kumi1
Aamu kumipuulehdossa Keralassa
Kuva: Antti Markkanen

KUMI

Useista maitiaisnestettä tuottavista kasveista saadaan joustavaa ja venyvää polymeeriä eli kumia, joka muodostuu hiilivedyistä, pääasiassa isopreenista. Maailmankauppojen tuotteissa kumia on muun muassa No Sweat –tennareiden sekä nahkasandaalien pohjissa.

Kumikasvit
Päiväntasaajan alueella Afrikassa kasvavat Landolphia-suvun köynnöskasvit sekä muut Apocynaceae-heimon köynnökset olivat ensimmäisiä kumikasveja. Koska köynnökset jouduttiin katkomaan kumin valuttamiseksi, varannot käytettiin nopeasti loppuun ja kuminkeruun painopiste siirtyi Afrikasta trooppiseen Amerikkaan, jossa Castilla- ja Hevea-suvun kasveja pidettiin potentiaalisina kumin lähteinä. Lopulta Hevea-suvun lajit, etenkin kumipuu (Hevea brasiliensis), nousivat kumiteollisuuden valtiaiksi.

Kumipuu kuuluu tyräkkikasvien heimoon (Euphorbiaceae). Hevea brasiliensis ja muut Hevea-suvun lajit kasvavat luonnonvaraisena trooppisessa Etelä-Amerikassa, etenkin Amazonin laaksossa. Villilajeja on löydetty muun muassa Boliviasta, itäisestä Perusta, Kolumbiasta sekä Brasiliasta. Kasvien koko vaihtelee pienistä hyvin suuriin, jopa useita kymmeniä metriä korkeisiin puihin. Kumipuut ovat yksikotisia eli emi- ja hedekukat ovat samassa kukinnossa. Kukinta ajoittuu tavallisesti kuivaan kauteen. Kukat ovat pieniä ja huomaamattomia, ja niistä kehittyy kolmilohkoisia kotahedelmiä.

kumi2
Kumin kerääjä, Mitranikethan, Kerala
Kuva: Antti Markkanen

Kautsun keruu ja käsittely
Kumipuiden pehmeää kaarnaa vahingoitettaessa kaarnan tiehyistä vuotaa maitiaisnestettä, jonka sisältämästä kautsusta valmistetaan kumia. Kautsupitoisuus on suurin kaarnan sisäosissa. Sadon maksimoimiseksi kaarna leikataan niin lähelle puuta kuin mahdollista kuitenkaan vahingoittamatta kaarnan alla olevaa elävää solukkoa. Maitiaisneste juoksee parhaiten aamun viileydessä. Keruu aloitetaankin aamunkoitteessa ja lopetetaan puolilta päivin. Samoista puista valutetaan maitiaisnestettä useita kertoja.  

Keruumenetelmät vaihtelevat suuresti maailman eri osissa. Esimerkiksi Intian Keralassa, jossa kookospalmut ovat yleisiä, maitiaisnestettä kerätään kookospähkinän kuoriin. Kuoret kiinnitetään kumipuun runkoon, ja neste valuu niihin yön aikana. Myös kerätyn maitiaisnesteen käsittely vaihtelee muun muassa alueen ja käyttötarkoituksen mukaan. Perinteisesti viljelmillä maitiaisneste ensin suodatetaan ja sitten hyydytetään hapon avulla kontrolloiduissa oloissa, jonka jälkeen hyytynyt massa puristetaan ohuiksi ja vedettömiksi levyiksi. Tehtaissa kumilevyt vulkanoidaan, jolloin kumin joustavuus, lujuus ja kemiallinen kestävyys paranevat. Myös muu jatkokäsittely tapahtuu tehtaissa.

Keräilystä kumipuuviljelmiin
Aluksi kumia kerättiin vain Etelä-Amerikan luonnonkasveista. Kysynnän kasvaessa kumipuun taimia kuljetettiin 1800-luvun lopulla muun muassa Intiaan, Jaavalle ja Sumatralle, jossa eurooppalaiset perustivat kumipuuviljelmiä. Viljelmät olivat alku massiiviselle kumin tuotannolle Kaukoidässä ja kuminkeruun romahdukselle Amazonin alueella.

Hevea brasiliensis on taloudellisesti tärkein kumipuulaji on, mutta myös muita Hevea-suvun lajeja hyödynnetään nykyviljelyssä. Suurimmat kumiviljelmät sijaitsevat Malesiassa ja Indonesiassa. Näillä kahdella alueella tuotetaan noin 67 % koko maailman luonnonkautsusta. Nykyään kumia valmistetaan myös keinotekoisesti, ja synteettiset kumit ovat paljolti syrjäyttäneet luonnonkumin.
 
Lähteet:
Shery, R.W.: Plants for Man. Second edition. Prentice-Hall Int., 1972.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kautsu
http://en.wikipedia.org/wiki/Rubber

 

takaisin ylös

LOKTA

Maailmankauppoihin saapuu nepalilaisen Mahaguthi-tuottajajärjestön kautta vihkoja, lampunvarjostimia, paperiarkkeja, valokuvakehyksiä ja muita loktapaperituotteita. Tuotteet ovat  pienten ja keskisuurten loktapaperiverstaiden valmistamia. Mahaguthi on tukenut jo yli vuosikymmenen ajan näitä verstaita muun muassa hoitamalla tuotteiden markkinoinnin.

Paperia vuoristoylänköjen pensaista
Loktapaperia valmistetaan Daphne-suvun pensaiden kuoresta saatavasta kuidusta. Nepalissa pensaista käytetään nimeä Lokta tai Lama-Li. Daphne-suvun kasvit kuuluvat samaan Thymelaeaceae-heimoon kuin Suomessakin kasvava näsiä (Daphne mezereum). Yleisimpiä lajeja Nepalissa ovat Daphne papyracea ja D. bholua (syn. D. cannabina), joista etenkin jälkimmäistä käytetään paperin valmistuksessa.

Daphne bholuan levinneisyysalue ulottuu itäisestä Aasiasta Himalajalle ja Uttar Pradeshista aina Kaakkois-Kiinaan asti. Daphne papyracea puolestaan kasvaa Pakistanista Keski-Nepaliin ulottuvalla alueella 1330-2100 metrin korkeudella. Muut Daphne-suvun kasvit kasvavat Nepalin
vuoristoylängöillä noin 1800-3100 metrin korkeudessa. Kaikki ovat ikivihreitä ja kukkivat tammi-huhtikuussa. Yleisimpiä kasvupaikkoja ovat alppiruusu- ja tammimetsiköt sekä pensaikkoalueet.

Sadonkorjuu ja jalostus
Raaka-aine korjataan leikkaamalla pensaat noin 15-20 cm korkeudelta maanrajasta. Sadonkorjuun jälkeen pensaat kasvavat noin kuudessa vuodessa takaisin entiseen korkeuteensa. Esimerkiksi Daphne papyracea kasvavat noin 1,5-2 metriä korkeaksi. Kerääjät vievät pensaiden kuoren muulien selässä alas kyliin ja myyvät sen eteenpäin paperinvalmistajille.

Kuoren jalostus paperiksi tapahtuu 1000-2000 metrin korkeudella Kathmandun alueella. Paperiverstaissa kuidut irrotetaan kuorista käsin. Ulompi kuori käytetään polttopuuun tapaan nuotioissa, joissa sisempi kuoriosa keitetään. Pensaiden kuoren kuidut ovat pitkiä, mikä tekee loktapaperista erittäin kestävää ja sen vuoksi arvostettua. Kuidusta valmistetaan paperin lisäksi myös köyttä.

Monituhatvuotinen historia
Loktapaperin valmistuksella on ainakin 2000-vuotiset perinteet Himalajan alueella. Ilmeisesti perinne on saanut alkunsa Kiinassa ja levinnyt sieltä edelleen Tiibetin kautta Nepaliin. Tiibetiläiset
munkit ovat käyttäneet paperia uskonnollisten kirjoitusten tallentamiseen sekä painamiseen.

Nepalissa loktapaperia käytettiin laajalti 1950-luvulle saakka. Esimerkiksi kaikki valtion virastojen käyttämä paperi oli valmistettu loktakuidusta. Nepalin siirryttyä demokratiaan alettiin kuitenkin käyttää intialaista paperia, mikä merkitsi loktapaperin tuottajille vaikeita aikoja. Viime vuosikymmeninä tuotanto on noussut uudelleen muun muassa ulkomaisten ostajien kiinnostuksen ansiosta.

Kuvasarja loktapaperin valmistuksesta

Kuvat: Pia Wallace

lokta1

Kuitua keitetään ensin tuhkaseoksessa sen pehmittämiseksi.

lokta2

Keittämisen jälkeen kuitu huuhdellaan...

lokta

...leikataan paloiksi ja keitetään uudelleen.

lokta3

Kahteen kertaan keitetty kuitu hienonnetaan kivialustalla. Siitä muodostuu veden kanssa tahnamainen seos.

lokta4

Seos kaadetaan osittain veteen upotettuun puiseen kehikkoon. Heiluttamalla kehikkoa vedessä seos tasoittuu.

lokta

Seoksen ollessa tarpeeksi sileää kehikko jätetään aurinkoon kuivumaan.

lokta6

Kuivunut paperi irrotetaan kehikosta. Kuivumisaika vaihtelee muutamista tunneista pariin päivään paperin paksuudesta riippuen.

lokta7

Pino valmista loktapaperia. Paperi on yleensä paksuudeltaan 20-100 mg, mutta myös hyvin ohutta 5 mg paperia tehdään.

lokta

Mahaguthi-tuottajajärjestö on jo yli vuosikymmenen ajan tukenut pieniä ja keskisuuria loktapaperiverstaita markkinoimalla näiden valmistamia tuotteita.

lokta

Verstaat valmistavat loktapaperista muun muassa vihkoja, lampunvarjostimia, paperiarkkeja ja valokuvakehyksiä.


takaisin ylös

MANGO

kookos
Mangopuun lehtiä, Bangladesh, Saidpur
Kuva: Emilia Pippola

Maailmankauppojen valikoimista löytyy muun muassa kuivattuja mangoja ja mangohilloa.

Trooppisten alueiden puu
Mango (Mangifera indica) kuuluu sumakkikasvien heimoon (Anacardiaceae). Se on ikivihreä, suurilehtinen puu, jonka kukinta ja hedelmien muodostuminen vaativat trooppisen ilmaston ja kuivan kauden. Mangopuun kivihedelmät kehittyvät oksanhaarojen päihin. Ne ovat muodoltaan toispuoleisia, ja niiden koossa sekä värissä on runsaasti vaihtelua. Suurimmat hedelmät ovat pituudeltaan 30 senttisiä, pienimmät 8 senttisiä. Paino vaihtelee 0,3 ja 3,5 kilon välillä. Hedelmän väri puolestaan voi sisältää niin vihreän, keltaisen kuin punaisenkin vivahteita. Kypsä mango tuntuu painettaessa pehmeältä. Hedelmissä on runsaasti A-, B- ja C-vitamiineja.

Mangoa on viljelty Intiassa arviolta 4000 vuotta. Ilmeisesti se otettiin viljelyyn Koillis-Intiassa, jossa mango esiintyy myös luonnonvaraisena. Intiasta mango kulkeutui muualle Kaakkois-Aasiaan jo ennen ajanlaskun alkua buddhalaismunkkien välityksellä. Afrikkaan mango levisi ehkä vasta 1500-luvulla portugalilaisten merenkulkijoiden mukana ja Amerikkaan 1700-luvulla.

Nykyisin viljelyssä on satoja eri mangolajikkeita, ja mango on banaanin jälkeen tropiikin tärkein hedelmä. Sitä viljellään kaikkialla tropiikissa, mutta painopiste on yhä nykyään selvästi Kaakkois-Aasiassa. Koko trooppinen Aasia tuottaa yli 80 % maailman mangoista ja Intia yksin 60 %.

Vaikeuksien kautta eurooppalaisten suosioon
Mango käytetään pääasiassa paikallisesti. Se on hyvin keskeinen hedelmä etenkin Intiassa, jossa mangoa käytetään runsaasti sekä tuoreena että mehuina ja säilykkeinä. Eurooppalaisten suosioon mango pääsi hyvin hitaasti, koska hedelmät syötiin usein raakoina ja tarjolla oli huonoja lajikkeita. Ylipäänsä mango jakaa mielipiteitä: toiset pitävät sitä yhtenä maailman herkullisimmista hedelmistä, toiset taas tärpättisenä inhokkeena. Laatu vaihteleekin eri mangolajikkeiden välillä. Heikkolaatuisimpien lajikkeiden hedelmät ovat kuituisia ja aromiaineissa on tärpättimäinen vivahde. Myös mangon syömisen vaikeus saattaa häiritä. Syömäkelvoton kuori on poistettava, ja hedelmän sisällä oleva kivi on vaikea irrottaa mehukkaasta hedelmämallosta.

Vaikeuksista huolimatta mangoa on ruvettu viljelemään myös vientiin. Tällöin käytetään hyvälaatuisia lajikkeita, jotka kestävät kuljetusta ja voidaan kypsyttää vasta varastoissa. Vientiin meneviä lajikkeita lisätään kasvullisesti, koska siemenestä lisättävät vanhat, yhä yleisimmin viljellyt lajikkeet ovat laadultaan heikompia ja epätasaisempia.
   
Lähteet:
Hiltunen, Ritva: Eksoottisia hedelmiä. Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha, 1991.
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

takaisin ylös

NAHKA

Tietoa nahasta luvassa lähiaikoina.

takaisin ylös

NEEM

Reilun kaupan saippuoissa yhtenä tuoksuna on neem.

Neempuu
Neem (Azadirachta indica, syn. Melia azadirachta & Antelaea azadirachta) on mahonkipuiden heimoon (Meliaceae) kuuluva puu, joka kasvaa luonnonvaraisena Intiassa ja Burmassa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Se on nopeakasvuinen, ikivihreä puu. Täysikasvuisena se saavuttaa 15-20 ja satunnaisesti jopa 40 metrin korkeuden. Neempuun tiheä, laajalle levinnyt, pyöreän- tai soikeanmuotoinen latvus voi olla vanhoissa puissa jopa 15-20 metriä leveä. Puun rungon halkaisija on korkeintaan 1,2 metriä leveä. Halkelevan tai suomuisen, kovan kaarnan väri vaihtelee vaaleanharmaasta punaruskeaan. Sulkamaiset lehdet ovat 20-40 cm pitkiä, ja niissä on keskimäärin 20-31 tummanvihreää lehdykkää. Terttumaisessa kukinnossa on 150-250 pientä, valkoista, hyväntuoksuista kukkaa. Hedelmät ovat oliivimaisia – siementä ympäröi mehevä hedelmäliha. Niiden muoto vaihtelee lähes pyöreistä soikeanpitkänomaisiin, ja sisällä on tavallisesti yksi pitkänomainen, ruskeakuorinen siemen.

Neempuun viljely on levinnyt laajoille alueille Aasiassa, Afrikassa, Amerikassa, Austraaliassa sekä Tyynenmeren saarilla. Se viihtyy parhaiten paksuilla, kosteilla hiekkamailla puolikuivissa tai hieman kosteissa oloissa, joissa vuoden keskilämpötila vaihtelee 21 ja 32°C asteen välillä. Se kuitenkin kestää hyvin kuivutta ja pystyy kasvamaan useanlaisilla maaperillä. Täten neempuu menestyy myös vaikeilla kasvupaikoilla.

Hyötykäyttö
Neemillä on useita lääkinnällisiä ominaisuuksia. Niitä ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ne nojaavat vahvasti perinnetietouteen. Neemin hyödylliset ominaisuudet ovat olleet osa Intian kansanperinnettä jo tuhansien vuosien ajan. Se auttaa mm. ruuansulatushäiriöhin, diabetekseen, kolesteroliongelmiin sekä syöpään. Neempuun oksia käytetään Intiassa hampaiden pesuun, ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa neempuun kaarnaa hyödynnetään hammasharjana ja –tahnana sekä malarian hoidossa.

Kuivuutta kestävänä kasvina neempuu on tärkeä estäessään aavikoitumista. Lisäksi sitä voidaan hyödyntää tuhohyönteisten biologisessa torjunnassa. Sen aineenvaihdunnan oheistuotteet vaikuttavat useisiin hyönteislajeihin keskeyttäen niiden elinkierron. Neempuun torjuntaominaisuus on herätänyt paljon mielenkiintoa tiedemaailmassa, koska se tarjoaa turvallisen vaihtoehdon kemiallisille torjunta-aineille. Neempuusta saatavien ainesosien on havaittu vaikuttavan myös joihinkin tautisieniin sekä ihmisen päätäihin.

Siemenistä ja hedelmistä puristettavaa kasviöljyä, ns. neemöljyä, käytetään Intiassa ja Bangladeshissa saippuioiden, hiustenpesuaineiden, voiteiden ja muiden kosmeettisten tuotteiden valmistuksessa. Neemöljy lieneekin kaupallisesti merkittävin neempuun osa. 

Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Neem
http://en.wikipedia.org/wiki/Neem_oil

takaisin ylös

PESUPÄHKINÄ

Pesupähkinäpuu Sapindus-suku kuuluu saippuamarjakasvien heimoon (Sapindaceae). Suvun lajit ovat pensaita tai pieniä puita, jotka kasvavat luonnonvaraisina sekä lauhkealla vyöhykkeellä että tropiikissa eri puolilla maailmaa.

Lajien 15-40 cm pitkät lehdet muodostuvat 14-30 vastakkaisesta lehdykästä. Kukinto on lukuisista pienistä, kermanvalkoisista kukista koostuva huiskilo. Kukista kehittyvät hedelmät ovat pieniä ja pyöreitä, nahkeapintaisia luumarjoja, joiden kuoret sisältävät saponiinia - luonnollista puhdistusainetta.

Aasian trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvava pesupähkinäpuu (Sapindus mukorossi) lienee suvun lajeista kaikkein tunnetuin. Se viihtyy korkeilla, kosteilla alueilla, joilla vuotuinen sademäärä on 1500-2000 mm. Puut saattavat kasvaa jopa 25 metriä korkeiksi ja ympärysmitaltaan parimetrisiksi. Ensimmäiset hedelmänsä ne tuottavat noin kymmenvuotiaina, ja sen jälkeen satoa saadaan kerran vuodessa jopa 90 vuoden ajan.

Intiassa, jossa pesupähkinäpuu on yleinen sekä luonnonvaraisena että viljeltynä pohjoisen vuoristoalueilla, hedelmiä on hyödynnetty satojen vuosien ajan saippuan ja hiustenpesuaineiden raaka-aineena sekä vanhassa intialaisessa lääketieteessä, ayurvedassa. Parin viime vuoden aikana pesupähkinöinä myytävät hedelmät ovat saavuttaneet maailmanlaajuista suosiota vaihtoehtona teollisille pesuaineille.

Pesupähkinäpuun lisäksi tunnetaan tulkintatavasta riippuen 4-11 Sapindus-suvun lajia. Esimerkiksi Sapindus trifoliatus kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Intiassa, Sapindus drummondii Yhdysvaltojen eteläosissa ja Meksikossa sekä Sapindus saponaria Väli-Amerikassa ja Karibianmeren saarilla. Niiden hedelmät soveltuvat pesupähkinöiksi pesupähkinäpuun hedelmien tavoin.

Lähteet:
de.wikipedia.org/wiki/Waschnussbaum
en.wikipedia.org/wiki/Sapindus
www.agrofolio.eu/index.php?page=soap-nut
www.himalayahealthcare.com/herbfinder/h_sapindus.htm

takaisin ylös

PUUVILLA

Puuvillaa käytetään jokapäiväisessä pukeutumisessa ympäri maailmaa. Myös useiden Maailmankaupoista saatavien reilun kaupan vaatteiden raaka-aineena on puuvilla.

Kuitua siemenkarvoista
Puuvilla on hyvin vanha kuitukasvi. Se otettiin viljelyyn noin 5000 vuotta sitten sekä Uudessa että Vanhassa maailmassa. Viljelyssä on neljä eri lajia. Todellisuudessa onkin puhuttava puuvilloista. Kaikki neljä viljeltyä puuvillalajia ovat pensasmaisia, alun perin monivuotisia kasveja, joita tavallisesti viljellään yksivuotisina. Puuvilla lisäntyy pääasiassa itsesiittoisesti, mutta jonkin verran myös ristisiittoisesti. Kuidut ovat puuvillan siemenkarvoja.

Uuden ja Vanhan maailman lajeja
Viljellyistä puuvilloista afrikkalainen Gossypium herbaceum sekä aasialalinen Gossypium arboreum ovat selvästi Vanhan maailman lajeja. Molempien lajien genomi on diploidi (AA). Nykyään niitä viljellään jonkin verran Afrikassa ja Aasiassa, mutta niiden sato muodostaa enää noin prosentin koko maailman vuotuisesta puuvillasadosta.

Uudesta maailmasta ovat lähtöisin Gossypium hirsutum sekä Gossypium barbadense (syn. Gossypium vitifolium). Lajit ovat sukua keskenään, ja molempien genomi on allotetraploidi (AADD). G. hirsutumin viljely sai ilmeisesti alkunsa Väli-Amerikassa, G. barbadensen puolestaan Etelä-Amerikan länsirannikolla. Uuden maailman lajien A-genomi on samanainen kuin Vanhan maailman puuvilloilla joten alkuperä lienee sama. Ilmeisesti genomiltaan AA-tyyppinen puuvilla on jossain vaiheessa kulkeutunut Uuteen maailmaan merivirtojen mukana - puuvillan siemenet kelluvat ja säilyttävät itävyytensä merivedessä – ja risteytynyt siellä DD-typpisen lajin kanssa.

Ainoastaan Uuden maailman lajit ovat nykyisin maailmanlaajuisesti merkittäviä viljelykasveja. Eniten viljellään Gossypium hirsutumia. Kiina ja Yhdysvallat ovat maailman suurimmat puuvillanviljelijät.

Merkittävä kasviöljy
Puuvillasta valmistetaan myös öljyä. Sen käyttö öljykasvina sai alkunsa kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälissä Yhdysvaltain etelävaltioissa viljelyn sivutuotteena. Kun siemenkarvat oli käytetty kuiduksi, jäljelle jäi massoittain mätäneviä siemenkasoja, mikä aiheutti jokien pilaantumista. Mississipin osavaltio säätikin lain, jonka mukaan siemenkasat oli hävitettävä tai poistettava. Tästä sai alkunsa ajatus siementen käytöstä öljyn valmistukseen. Nykyisin puuvillaöljy on maailman tärkeimpiä kasviöljyjä. Sitä käytetään sekä teknisiin tarkoituksiin että ravintona.     

Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

takaisin ylös

PÄHKINÄT

Maailmankaupoissa on saatavilla sekä maustamattomia että suolalla tai chilillä maustettuja cashew-pähkinöitä, jotka on tuotettu Reilun kaupan periaatteita noudattaen Mosambikissa. Lisäksi valikoimiin kuuluu muun muassa Reilun kaupan parapähkinöitä.

Mikä ihmeen pähkinä?
Kasvien rakenteista puhuttaessa pähkinällä tarkoitetaan kuivaa, aukeamatonta hedelmätyyppiä, joka on hyvin yleinen kasvikunnassa. Puhekielessä pähkinöinä pidetään kuitenkin sellaisia puiden ja pensaiden melko kuivia hedelmiä tai hedelmien osia, joissa on kuoren ympäröimänä syötävä ”sydän”, tavallisimmin siemen. Syötävissä pähkinöissä on runsaasti ravintoa, etenkin rasvaa ja proteiinia sekä usein myös hiilihydraatteja.

Ihminen on erittäin kauan - ilmeisesti olemassaolonsa alusta asti – kerännyt ja hyödyntänyt pähkinöitä luonnosta samaan tapaan kuin muitakin ravintopitoisia kasvinosia. Useiden lajien viljely on hyvin vanhaa. Suuri osa viljellyistä lajiesta on peräisin läntisestä Aasiasta ja Välimeren seudulta.  
   
Cashew
Cashew on tropiikin tärkein pähkinä. Se saadaan sumakkikasveihin (Anacardiaceae) kuuluvasta munuaispuusta (Anacardium occidentale). Cashew-pähkinä on munuaispuun käyrä, valkoinen siemen, josta kova kuori on poistettu. Pähkinän kypsyessä hedelmäperä muuttuu meheväksi ”hedelmäksi”, joka houkuttelee eläimiä. Tänä hedelmäperä, ns. cashew apple, on painoltaan jopa kymmenkertainen pähkinään verrattuna, sen C-vitamiinipitoisuus on hyvin korkea ja sitä käytetään alkuperämaissa suosittuna hedelmänä pähkinöiden mennessä pääasiassa vientiin.

Munuaispuu kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Amerikan pohjoisosissa. Viljely sai ilmeisesti alkunsa Brasiliassa. Portugalilaiset oppivat cashew-pähkinän  käytön intiaaneilta ja veivät munuaispuun mukanaan aluksi Intiaan ja muualle Kaakkois-Aasiaan. Aasiasta munuaispuu on levinnyt myöhemmin Afrikkaan ja muualle tropiikkiin. Vientituote cashew-pähkinästä tuli vasta 1920-luvulla. Nykyään se on kansainvälisessä kaupassa kolmanneksi tärkein pähkinä heti mantelin ja hasselpähkinän jälkeen. Suurimmat tuottajamaat ovat Brasilia, Intia ja Mosambik.

Parapähkinä
Parapähkinät saadaan Lecythidaceae-heimoon kuuluvasta parapähkinäpuusta (Bertholletia excelsa). Puun hedelmässä on 10-16 kovan, puisevan kuoren ympäröimää siementä eli parapähkinää. Parapähkinä on oikeastaan pelkkä siemenen alkio, joka sisältää 67 % öljyä ja 14 % proteiinia. Pähkinät kerätään pääasiassa luonnosta, eikä parapähkinäpuita juurikaan viljellä. Puun alkuperä on trooppisessa Brasiliassa.
  
Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

 

takaisin ylös

RAFFIAPALMU

Maailmankaupoista saatavista reilun kaupan soittimista niinihelistimet ja räminäloodat on valmistettu raffiapalmusta, ja peukalopianoiden kielet on raffiapalmun kuorta.

Raffiapalmujen sukuun (Raphia) kuuluvat palmut kasvavat luonnonvaraisina trooppisilla alueilla Afrikassa, Madagaskarilla sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa. Ne ovat merkittäviä niiden lehdistä saatavan kuidun, niinen, vuoksi. Raffiapalmujen lehdet ovat kasvikunnan suurimpia kasvaen jopa 25 metriä pitkiksi ja 3 metriä leveiksi.

Raffiapalmua käytetään moniin eri tarkoituksiin. Esimerkiksi palmun joustavista haaroista ja lehdistä valmistetaan tekstiilejä, köysiä, tikkuja ja tukipuomeja. Palmut ovat erityisen tärkeitä alkuperäalueillaan, joissa niitä käytetään myös tukirakenteina ja paikoin viinin raaka-aineena.

Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Raffia

takaisin ylös

Kuvat: Antti Markkanen
riisi1
Kyntöhärät työmatkalla VCDS:n
luomuriisipellolle Tamil Nadussa Intiassa.

riisi2
Maan rakennetta rikkovia koneita ei käytetä
pic4
Juurituholaisia torjutaan neempuujauheella.
riisi5
15 päivää kasvatetut pikkutaimet istutetaan janopeakasvuisen lajikkeen sato on valmis
korjattavaksi 2 1/2 kuukauden kuluttua.

riisi3

RIISI – sivilisaatioiden synnyttäjä

Vaikka riisistä tuli suomalaisille arkiruokaa vasta 1950-luvulla, se on tänä päivänä niin jokapäiväistä ruokaa, ettei alkuperää tule enää ajatelleeksi. Riisi onkin maailman tärkein viljakasvi ja pääasiallinen ravinnonlähde yli kahdelle miljardille ihmiselle.

Riisi on vehnän ja ohran jälkeen ensimmäisiä viljakasveja. Riisin suku (Oryza) käsittää 20 luonnonvaraista ja kaksi viljeltyä lajia. Ehdottomasti tärkein viljelty laji on aasialainen Oryza sativa, jota yleensä tarkoitetaan riisistä puhuttaessa. Se on 80-130 (syvässä vedessä jopa 500) cm korkea yksivuotinen heinä. Riisin kukinto on 15-40 cm pitkä röyhy, johon kehittyy 50-500 jyvää. Erilaisia riisilajikkeita arvioidaan olevan yli 100 000.

Se on tärkeistä viljoista ainoa, joka pystyy kasvamaan vedessä. Itse asiassa vesi suojaa satoa rikkaruohoilta ja maaperää köyhtymiseltä. Näin ollen sitä voidaan viljellä myös suo- ja tulva-alueilla. Äärimmäinen, suorastaan vesikasviksi erikoistunut riisityyppi, kasvaa jopa viiden metrin syvyisessä tulvavedessä Bangladeshissa, Thaimaassa ja Vietnamissa.

Systemaattista riisin viljelyä ja jalostusta alkoivat harrastaa metsästäjä-keräilijä -ihmiset. Hyvät sadot edistivät väestönkasvua ja sivilisaatioiden kehittymistä kasvin alkuperäalueilla Itä- ja Etelä-Aasiassa. Työvoimavaltainen viljely synnytti myös tehokkaampia viljelymenetelmiä sekä edisti sellaisen tekniikan kehittymistä, jota voitiin hyödyntää muuallakin.

Aasiasta kotoisin
Vanhimmat tiedot riisinviljelystä ovat peräisin 5500-7000 vuoden takaa nykyajan Thaimaan alueelta,

josta riisin viljely levisi Kiinaan, Koreaan, Japaniin, Indonesiaan ja Intiaan. Toiset lähteet kuitenkin kertovat riisinviljelyn alkaneen 9500 vuotta sitten Keski-Kiinassa Jangtsejoen alueella. Vanhojen kirjoitusten mukaan 2800 vuotta ennen ajanlaskun alkua Kiinassa oli käytössä riisin kylvöön liittyviä seremonioita. 2350-luvulla Jangtsejokeen rakennettiin kastelujärjestelmiä, ja viljelytekniikkaa kirjattiin oppaisiin. Riisin ympärille keskittyvällä maataloudella on aina ollut suuri merkitys Kiinan sosiaaliselle, taloudelliselle ja ideologiselle kehitykselle.

Aluksi riisi oli rikkaiden juhlaruokaa, mutta vähitellen siitä tuli myös kansan ravintoa. Kunnioitus riisiä kohtaan säilyi silti. Talon riisikupin tahallinen kaataminen oli vakava loukkaus. Jos riisikuppi kaatui vahingossa, se oli huonon onnen enne. Riisin yleistyttyä eri lajikkeet saattoivat silti ilmaista sosiaalisia eroja – Intiassa basmati, ”riisien kuningas”, oli varakkaiden ruokaa.

Riisin matka maailmalle
Riisi levisi Aasiasta Lähi-itään 300-luvulla ja Eurooppaan Aleksanteri Suuren sotaretkien myötä. Espanjassa ja Italiassa sen viljely vakiintui 1400-luvulla. Portugalilaiset veivät riisin Brasiliaan ja Länsi-Afrikkaan 1500-luvulla.

Kun väestö kasvoi Euroopassa, monet maat joutuivat ruokapulaan. Riisi tuli tarpeeseen, varsinkin kun se ei vaatinut vuoroviljelyä. 1600-luvulla riisi joutui kuitenkin epäsuosioon, koska pelloilla seisovan veden epäiltiin edistävän malariaa. Vuosituhannen lopulla se kulkeutui Pohjois-Amerikkaan siirtolaisten mukana. Laajamittainen riisinviljely alkoi siellä kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. 1700-luvulla riisiä alettiin taas hyödyntää Euroopassa satoisana lajikkeena, tällä kertaa koko kansan ruokana. Suomalaisten pöytiin riisi päätyi 1800-luvun lopulla, täälläkin ensin juhlaruokana. Nykyään suurimmat riisin tuottajat ja kuluttajat ovat Kiina ja Intia.

Lähteet:
Ben Kao – Vanhan Kiinan yrttiviisautta keisari Xiao Zongin kokoelmista
Nieminen, H. 2004: Riisi – ruokaa ja kulttuuria. - Maailmanpyörä 2/2004.
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.
Schulman, L. 2004: Riisi – maailman tärkein ravintokasvi. - Maailmanpyörä 2/2004.

takaisin ylös

ROOIBOS

Maailmankaupoissa on saatavilla Heiveld Co-operativen pienviljelijöiden valmistamaa rooibos-teetä sekä maustamattomana että sitruunaruoholla mustettuna.

Rooibos (Aspalathus linearis) on hernekasvien heimoon (Fabaceae) kuuluva pensas, joka kasvaa kotoperäisenä ainoastaan Etelä-Afrikassa. Rooiboksen lehdistä valmistetaan kofeiinitonta teenkaltaista juomaa. Rooibos tarkoittaa afrikaansin kielessä punapensasta. Muuttuvathan kasvin lehdet perinteisessä fermentaatioprosessissa punasävyisiksi.

Rooibos kasvaa vaatimattomissa oloissa, heikosti happamilla ja kuivilla hiekkamailla yli 450 metrin korkeudessa. Pensaan versot ovat pitkiä, ja ohuisiin oksiin kasvaa ainoastaan yhden millimetrin levyiset, neulasmaiset lehdet. Kukista kehittyy kovakuorisia hedelmiä, joiden sisällä kellanruskeat siemenet kypsyvät. Punapensaiden haaroittumista stimuloidaan leikkaamalla, ja ensimmäinen sato saadaan aikaisintaan kaksi vuotta istutuksen jälkeen. Parhaiten pensaat tuottavat kolmivuotisina. Satoa voidaan saada kymmenisen vuotta, jonka jälkeen kasvit on korvattava uusilla.

Ei ole tarkalleen tiedossa, kuinka monia vuosituhansia vanha kasvilaji rooibos on. Samoin on epäselvää, miten kauan ihmiset ovat tunteneet rooiboksen ja hyödyntäneet sitä teenä Etelä-Afrikassa Kapkaupungin lähellä Cederberg-vuoren alueella. 1900-luvun alussa venäläinen Benjamin Gingsberg toi rooiboksen ensimmäistä kertaa Eurooppaan, mutta vasta 1930-luvulla siihen asti villinä kasvanutta pensasta ruvettiin viljelemään ja hyödyntämään kaupallisesti. Nykyisin yleisimmät viljelyssä olevat lajikkeet ovat ”Rocksland Nortieria” ja ”Red tea Nortieria”.

Plantaaseilla sadonkorjuu tapahtuu nykyään koneellisesti. Pieniviljelmillä sato korjataan käsin, mikä on kasvien kannalta paljon hellävaraisempaa. Myös laatu on korkea käsin korjatussa rooibos-teessä. 

Kuvasarja Rooibos-teen valmistuksesta

Lähteet:
Dritte Welt Partner
Shery, R.W.: Plants for Man. Second edition. Prentice-Hall Int., 1972.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rooibos

Kuvat: Dritte Welt Partner

1
Heiveld Co-operative -tuottajayhteisöön kuuluvia pienviljelijöitä. Pienviljelijät valmistavat rooibos teetä perinteisin menetelmin.

2
Punapensaita karussa kasvuympäristössään.

 

3
Sato korjataan käsin kerran vuodessa tammi- ja maaliskuun välisenä aikana.

 

4
Lehdet sidotaan nipuiksi ja kuljetetaan käsittelytiloihin.

 

5

Fermentaatioprosessi käynnistyy, kun lehdet silputaan hienoksi ja hierretään rullaamalla.  

6
Rooibos-tee levitellään ulos kuivumaan.

7

Sadonkorjuuaikaan lämpötila on 40 asteen tienoilla. Etelä-Afrikan aurinko kuivattaa teen noin kolmessa vuorokaudessa.

takaisin ylös

ROTTINKI

Rottinki on yleisnimi sadoille köynnösmäisille Calameae-heimon palmulajeille, joita kasvaa luonnonvaraisena trooppisilla alueilla Afrikassa, Aasiassa sekä Austaliassa ja sen läheisillä Tyynenmeren saarilla.

Useimpien rottinkipalmujen rungot ovat pitkiä ja hoikkia, halkaisijaltaan vain 2-5 cm leveitä, ja ne kiipeilevät muun kasvillisuuden seassa ja tukemina kasvaen jopa yli 180 metriä pitkiksi. Rungon uloin osa on erittäin kova ja kestävä, sisusta pehmeämpi ja jonkin verran huokoinen.  Monet rottinkipalmut ovat piikkisiä. Piikit toimivat eräänlaisina koukkuina, jotka auttavat kiipeilyä sekä estävät herbivoreja. Joidenkin rottinkipalmusukujen (mm. Metroxylon, Pigafetta, Raphia) kasvit muistuttavat enemmän tyypillisiä palmuja vahvoine ja suorine runkoineen.

Rottinkipalmut voivat suojella metsiä, joissa ne kasvavat, sillä palmujen keruu tarjoaa vaihtoehdon metsähakkuille. Rottingista saatavan ansion lisäksi palmujen etuja metsähakkuisiin verrattuna ovat korjuun yksinkertaisuus, kuljetuksen helppous sekä rottinkipalmujen nopea kasvu. Rottinkia kerättäessä rottinkipalmu katkaistaan juuresta ja vedetään irti puista, joiden tukemana se on kasvanut.

Rottinki käytetään joko kokonaisena huonekaluihin ja kävelykeppeihin tai sen kovasta kuoriosasta kiskotaan suikaleita, joista tehdään muun muassa tuolien istuinosia, mattoja ja ruokokoreja. Useat Maailmankaupoista saatavat korit on valmistettu rottingista.

Lakkaamattomat rottinkikäsityöt kannattaa pestä vuosittain suihkuttamalla tai pehmeällä harjalla. Pesty, kuivunut rottinki voidaan käsitellä esimerkiksi pellavaöljyllä.

Yli 70 % maailman rottinkipalmuista kasvaa Indonesiassa. Muita tärkeitä rottingin tuottajia ovat Filippiinit, Sri Lanka, Malesia sekä Bangladesh.

Lähteet:
CORR – The Jute Works
http://en.wikipedia.org/wiki/Rattan

 

takaisin ylös

SISAL

Maailmankauppojen valikoimissa on sisalkasseja ja -mattoja. Sisal-kuitua saadaan narsissikasvien heimoon (Amaryllidaceae) kuuluvasta sisalagaavesta (Agave sisalana). Vaalea, voimakaskiiltoinen ja karkea kuitu irrotetaan kasvin lehdistä, ja sitä käytetään yleisesti narujen ja köysien raaka-aineena.

Ruusukkeita trooppisissa ja kuivissa oloissa
Sisalagaave on monivuotinen kasvi, jonka miekkamaiset 1-2 metriä pitkät lehdet muodostavat ruusukkeita. Nuorten lehtien reunat ovat hampaisia, mutta lehtien kypsyessä hampaat katoavat. Muiden agaavekasvien tavoin sisalagaave vaatii trooppisen lämpötilan. Se on sopeutunut kuivuuteen, mutta riittävä sade tai kastelu edistää sen kasvua ja täten myös kasvattaa tuotantoa.

Elämänsä aikana agaavekasvi tuottaa noin 300 lehteä, jonka jälkeen se kukkii ja kuolee. Suotuisissa olosuhteissa kasvi voi käydä elinkiertonsa läpi muutamassa vuodessa. Sen sijaan karuissa oloissa elinkierron läpikäyminen voi kestää jopa puoli vuosisataa. Kasveja lisätään joko juurivesoista tai kukintoon muodostuvista hankasilmuista.

Afrikassa ensimmäinen sato saadaan yleensä kolmantena vuonna. Tuolloin lehdet katkotaan viidakkoveitsellä. Viljelmillä lehtiä pehmennetään ensin koneellisesti, jonka jälkeen kuidut erotellaan niistä käsin. Erotelty, varsin karkea kuitu pestään, kuivataan ja putsataan huolellisesti ravistelemalla ja harjaamalla.

Chiapasista viljeltäväksi Afrikkaan
Sisalagaavet ovat steriilejä risteytymiä, joiden alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Meksikon Chiapasin osavaltiosta löytyy todisteita varhaisesta kotiteollisuudesta. Mahdollisesti sisalagaave onkin syntynyt Chiapasissa kahden agaaven, Agave angustifoliana ja Agave kewensis, risteymänä.
Sisalagaaven viljely levisi 1800-luvulla ympäri maailmaa. Kasvia vietiin muun muassa Karibian saarille, Brasiliaan sekä Aasian ja Afrikan valtioihin. Nykyään sisalagaavea viljellään runsaasti etenkin Tansaniassa, Keniassa, Ugandassa ja Mosambikissa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tilastojen mukaan sisal on eniten tuotettu luonnonkuitu maailmassa heti puuvillan jälkeen.
Myös muita Agave-suvun sekä sen lähisukujen kasveja on sisalagaaven lisäksi käytetty kauan kovien kuitujen raaka-aineena. Maksikossa ja Kuubassa kasvatetaan esimerkiksi Agave fourcroydes –lajia, jonka lehdistä saadaan hennequen-kuitua.

Lähteet:
Shery, R.W.: Plants for Man. Second edition. Prentice-Hall Int., 1972.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisal
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisal

 

takaisin ylös

SITRUSHEDELMÄT

Useiden Maailmankaupoista saatavien Reilun kaupan elintarvikkeiden valmistuksessa on käytetty sitrushedelmiä. Etenkin appelsiini on yleinen muun muassa tuoremehujen sekä marmeladien raaka-aineena.

Meheviä hedelmiä
Sitrushedelmät (Citrus-suku) kuuluvat ruutakasvien heimoon (Rutaceae). Suvun kaikki lajit ovat ikivihreitä, nahkealehtisiä puita. Lehtiruoti on yleensä siipipalteinen, ja ruodin ja lehtilavan yhtymäkohdassa on nivel. Valkoiset, hyväntuoksuiset kukat ovat suvulle tyypillisiä, ja kaikkien lajien hedelmä on perusrakenteeltaan samanlainen. Hedelmäseinämän sisimmän osan, kalvomaisen endokarpin, rakkulamaiset, mehun täyttämät pullistumat muodostavat mehevän hedelmämallon. Pullistumat, joiden arvellaan kehittyneen itävien siementen vesivarastoksi, ulottuvat pitkälle hedelmälohkojen sisälle, siementen ympärille.

Hedelmien kehittyminen ja kypsyminen saattaa kestää jopa yli vuoden. Samassa puussa voikin olla sekä kukkia että hedelmiä samanaikaisesti. Kullakin sitrushedelmällä on oma luonteenomainen makunsa, johon vaikuttavat etenkin eteeriset öljyt, hedelmähapot sekä happo- ja sokeripitoisuuden suhde.

Synnyinseuduilta itäisestä Aasiasta vasta myöhään Eurooppaan
Kiinassa sitrushedelmiä on käytetty jo tuhansia vuosia. Suvun alkuperä onkin itäisessä Aasiassa, mutta tiedot eri lajien synnystä ovat puutteellisia. Keskeisintä viljeltyjen sitrushedelmien alkuperäaluetta lienevät Etelä-Kiinan Yunnanin maakunta sekä sen lähialueet Intiassa, Burmassa ja muissa Kaakkois-Aasian maissa. Ilmeisesti viljeltyjen sitrushedelmien kehitykseen ovat vaikuttaneet pomelo (Citrus maxima), sukaattisitruuna (Citrus medica) ja mandariini (Citrus reticulata), ja muut lajit ovat syntyneet erilaisista lajienvälisistä risteymistä, jotka Citrus-suvussa ovat varsin tavallisia. Pomelo ja sukaattisitruuna tuottavat siemeniä ainoastaan suvullisesti. Muut Citrus-suvun lajit pystyvät muodostamaan siemeniä myös suvuttomasti. Tämän suvuttoman siementuoton ansiosta Citrus-suvussa syntyneet lajiristeymät ovat voineet säilyä muuttumattomina klooneina pitkiä aikoja.  

Sukaattisitruuna kulkeutui Aleksanteri Suuren sotaretkien mukana ensimmäisenä sitrushedelmänä Eurooppaan noin 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin se on taloudelliselta merkitykseltään jäänyt muiden lajien varjoon. Nykyisin taloudellisesti tärkein laji on appelsiini (Citrus sinensis). Eurooppaan se saapui kuitenkin hämmästyttävän myöhään. Välimeren maihin perustettiin vasta 1400-luvulla appelsiiniviljelmiä ja muualla Eurooppassa linnojen ja kartanoiden yhteyteen appelsiinipuiden kasvatushuoneita, ns. orangerioita. Euroopasta appelsiini kulkeutui myös uusille mantereille.

Ilmastovaatimuksia, silmuttamista ja satomääriä
Sitrushedelmiä viljellään pääasiassa subtropiikissa. Viljelyä on jonkin verran myös tropiikissa, mutta kovin kosteissa trooppisissa oloissa sitrushedelmät eivät menesty. Tarkemmat ilmastovaatimukset vaihtelevat lajeittain. Mandariini kestää parhaiten kylmää, arimpia lajeja ovat puolestaan sukaattisitruuna ja limetti (Citrus aurantifolia). Useimmat Citrus-lajit kestävät lyhyitä ja lieviä hallajaksoja, mutta hedelmäsadot tuohoutuvat helposti.

Nykyisin sitrushedelmiä lisätään pääasiassa kasvullisesti. Tavallisesti käytetään ns. silmuttamista, jossa halutun lajikkeet silmut ympätään siemenestä kasvatettuun perusrunkoon. Perusrungoksi valitaan yleensä laji, joka antaa kestävyyttä ilmasto-olosuhteita tai kasvitauteja ajatellen. Paljon käytetään esimerkiksi pomenranssia (Citrus aurantium).

Appelsiini muodostaa noin 70 % sitrushedelmien kokonaissadosta, mandariini 12 %, sitruuna ja limetti yhteensä 9 %, greippi sekä pomelo yhteensä 6 % ja muut 3 %. Appelsiinia viljellään eniten Brasiliassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa, mandariinia Japanissa ja Espanjassa, sitruunaa ja limettiä Italiassa, Yhdysvalloissa ja Meksikossa, greippiä ja pomeloa puolestaan Yhdysvalloissa, Kiinassa sekä Israelissa.

Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

 

takaisin ylös


sokeri1
Kuva: Dritte Welt Partner

SOKERIRUOKO

Sokeria tuotetaan noin 120 maassa. Suurin osa sokerista on peräisin tiheään asutuista Aasian maista. Noin 70 % kokonaistuotannosta valmistetaan sokeriruo'osta, loput sokerijuurikkaasta. Useimmat maat pyrkivät käyttämään tuotantonsa kotimaan kulutukseen, ja noin 30 % maailman sokerin kokonaistuotannosta kaupataan kansainvälisillä markkinoilla.
Sokerin maailmanmarkkinahinta vaihtelee kuukausittain. Maailman sokerimarkkinoilla ostajia ja myyjiä on verrattain vähän, ja siksi viejien "myyntikäyttäytymisen" muutokset vaikuttavat suuresti sokerin hintaan. Hinnan vaihtelu on erityisen vahingollista sokerin pienviljelijöille. Hintojen äkillinen lasku vaikuttaa nopeasti ja hyvin kielteisesti viljelijöiden tuloihin ja työhön. Lisäksi EU myy ylijäämäsokerinsa polkuhintaan kehitysmaiden markkinoilla. 
Reilun kaupan sokerin tuottajilla maksetaan oikeudenmukainen korvaus. Lisäksi useat reilun kaupan sokerit ovat täysruokosokereita, jotka ovat ravintosisällöltään huomattavasti monipuolisempia kuin valkaistu sokeri.

Kasvi ihmisten mieleen
Sokeriruoko on ihmiskunnan tärkeimpiä kasveja. Sen tuottama sato ylittää noin kaksinkertaisesti kunkin pääviljan, vehnän, riisin ja maissin, tuottaman sadon. Sokeriruoko on hyvin tehokas aurinkoenergian sitoja; se tuottaa kaikista viljelykasveista eniten energiaa ravinnon muodossa viljelyalaa kohden.

Sokeriruoko kuuluu heinäkasvien heimoon (Poaceae). Se on 2-3 metriä korkea, paksuvartinen, runsaasti versova heinä. Sokeriruo’ossa on kyse monimutkaisesta lajikompleksista, jossa eri lajit ovat kietoutuneet toisiinsa. Tärkeimmän viljellyn trooppisen sokeriruokolajin (Saccharum officinarum) alkuperämaana pidetään Uutta-Guineaa. Muita tärkeitä viljeltyjä sokeriruokolajeja ovat mm. Intiassa peräisin oleva subtrooppinen Saccharum berberi sekä Kiinassa viljeltävä kaakkois- ja itäaasialainen Saccharum sinense.

sokeri2
Kuva: Dritte Welt Partner

Alun perin sokeriruo’on vartta pureskeltiin makean maun ja sen sisältämän energian vuoksi. Viljelyyn sokeriruoko otettiin jo tuhansia vuosia sitten. Sitä voidaan kasvattaa helposti varrenkappaleista, jotka trooppisissa, kosteissa oloissa itävät helposti maahan pistettyinä. Viljelyyn otettaessa valinta on suosinut makeita ja mehevävartisia sokeriruokoklooneja.

Sokerin valmistus on sokeriruo’on viljelyä nuorempi keksintö. Ilmeisesti sokeria valmistettiin ensimmäiseksi Intiassa ajanlaskun alkua edeltävällä vuosituhannella. Sokeriruo’on ja palmujen mehusta keitettiin ja kiteytettiin sokeria tulen avulla. Myös Iranissa ja Kiinassa sokeria on valmistettu hyvin aikaisin.    

Euroopassa sokeri tuli tunnetuksi keskiajalla arabien mukana. Arabit olivat tuolloin omaksuneet sokeriruo’on viljelyn ja kidesokerin valmistuksen. Sokerin tuloon asti ainoastaan hunaja tunnettiin Euroopassa makeutusaineena, ja kidesokerikin säilyi pitkään kalliina ylellisyystuotteena. Keskiajan lopulla sokeri alkoi yleistyä, kun viljely levisi Pohjois-Afrikasta Etelä-Espanjaan ja Euroopan muihin lämpimiin osiin. Tuolta sokeriruoko kulkeutui mm. Kolumbuksen mukana Haitiin Länsi-Intian saaristoon, joka osoittautui suotuisaksi viljelyalueeksi. Espanjalaiset levittivätkin sokeriruo’on pian Haitista myös Kuubaan, Puerto-Ricoon ja Jamaikalle.

Sokerin viljelyä ja varjopuolia
Sokeriruo’on viljely ja sokerin valmistus vaativat runsaasti työvoimaa, mikä johti orjien kuljettamiseen Afrikasta viljelyalueille. Tästä alkoi laaja, epäinhimillisen liiketoiminnan aikakausi, jolloin orjien tuonti ja orjakauppa ruokkivat eurooppalaisten alati kasvavaa makeannälkää niin Länsi-Intian saaristossa kuin portugalilaisten valloittamassa Brasiliassakin. Kun orjuus vuonna 1888 lopulta myös Brasiliassa lakkautettiin, noin 10 miljoonaa afrikkalaista oli vangittu ja kuljetettu Amerikkaan. Suuren työvoimatarpeen vuoksi sokeriruoko vaati näistä orjista valtaosan.

Karibian alueella sokeriruo’on viljely on taantunut kaikkialla muualla paitsi Kuubassa, jossa se on nykyäänkin maan talouden peruspilareita. Kuuban lisäksi maailman suurimpiin sokeriruo’on viljelijöihin kuuluvat Brasilia, Intia, Kiina, Meksiko ja Pakistan.   

Sokeriruoko vaatii runsaasti sekä lämpöä että kosteutta. Viljely aloitetaan varren kappaleista, joissa olevat silmut kasvavat uusiksi versoiksi. Versot voidaan tavallisesti leikata ensimmäistä kertaa 12-16 kuukauden kuluttua istutuksesta. Samalta viljelmältä saadaan lannoituksen avulla yleensä 2-4, jälkikorjuuta noin vuoden välein. Tämän jälkeen maata on pidettävä vähintään vuosi kesannolla.

Korjatuista sokeriruo’on varsista poistetaan lehdet, jonka jälkeen ne kuljetetaan mahdollisimman nopeasti tehtaaseen. Varret rikotaan ja puristetaan useita kertoja telojen välissä. Tuloksena on nestettä, joka kirkastetaan, kiteytetään haihduttamalla sokeriksi ja lopulta puhdistetaan. Sadasta tonnista sokeriruokoa on tuloksena yleensä 9-13 tonnia raakasokeria. Jäljelle jäävää nestettä käytetään rehuna ja kiinteää jätettä mm. selluloosan valmistukseen ja polttoaineena.

Lähteet:
Kansainvälinen elintarvikeopas. Könemann, 2000.
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.
Ruokaa Reilusti -kampanja

takaisin ylös

tee1
Kuva: Pia Wallace

TEE

Alkulähteet Kiinassa ja Intiassa
Teepensas (Camellia sinensis) kuuluu teekasvien heimoon (Theaceae). Teen alkuperä ulottuu Kiinaan sekä Koillis-Intian Assamiin. Kiinan ja Assamin teepensaat ovat niin rakenteeltaan kuin ekologialtaankin erilaisia. Kyseessä ei kuitenkaan ole kaksi eri lajia vaan saman lajin eri rodut. Kiinalainen rotu on hidaskasvuinen sekä melko kapea- ja pienilehtinen. Intialainen rotu puolestaan on nopeakasvuisempi, luonnossa jopa 15 metrin korkuiseksi kasvava puu, jonka lehdet ovat leveämmät, ohuemmat ja riippuvammat. Erilaisilla ominaisuuksilla rodut ovat sopeutuneet erilaisiin ilmasto-oloihin: kiinalainen rotu viileämpiin, assamilainen lämpimämpiin ja kosteampiin.

Kiinalainen tee on todennäköisesti peräisin Yunnanin maakunnasta, jossa sitä on perimätiedon mukaan viljelty ja käytetty virkistävänä juomana jo hyvin varhain. Ensimmäiset kirjalliset maininnat teen viljelystä ovat kuitenkin vasta vuoden 650 tienoilta. Assamilaisen teerotu puolestaan esiintyy luontaisesti Assamin lisäksi lähialueilla Burmassa, Thaimaassa, Vietnamissa ja Kiinassa. Teen viljelyn alkuaikoina 1830-luvulla Intiassa käytettiin kiinalaisen teerodun siemeniä, kunnes alkuperäisen rodun huomattiin menestyvän paremmin.

Teenviljely laajeni Intiassa 1800-luvulla eurooppalaisen kysynnän vuoksi nopeaan tahtiin. Teepensaan siemeniä ja taimia tarvittiin runsaasti, ja kiinalaisen ja assamilaisen rodun yksilöt risteytyivät runsaasti keskenään. Risteytymisen tuloksena syntyi joukko muuntelevia ja elinvoimaisia tyyppejä, joita pystyttiin viljelemään myös uusilla alueilla. Viime aikoina istutuksiin on käytetty lähes ainoastaan risteymiä, sillä niiden joukossa on monenlaisiin olosuhteisiin sopeutuneita muotoja. Lisäksi siemenestä kasvattamisen sijaan viljelyssä on pääosin siirrytty kasvulliseen lisäämiseen.


Kuva: Pia Wallace

 

Pitkäikäisiltä viljelmiltä valmistusprosessiin
Viljelyssä teepensaat pidetään leikkaamalla noin metrin korkuisina. Leikkaamattomina ne kasvaisivat puumaisiksi, mikä vaikeuttaisi korjuuta. Paljon työvoimaa vaativasta sadonkorjuusta vastaavat perinteisesti naiset. Parhaisiin teelaatuihin poimitaan tavallisesti vain kärkisilmu ja kaksi tai kolme sitä edeltävää päätylehteä. Halvempiin teelaatuihin kelpaavat suuremmatkin verson osat. Yksi teeviljelmä tuottaa satoa vähintään 50 vuotta. Teepensaiden joukossa kasvatetaan usein esim. hernekasveihin kuuluvia puita niiden tarjoaman varjostuksen ja maata lannoittavan vaikutuksen vuoksi.   
 
Sadon käsittelyssä on kaksi päämenetelmää: mustan ja vihreän teen valmistus. Musta teetä valmistettaessa lehtien annetaan ensin nuutua pehmeiksi. Sen jälkeen ne hierotaan pyörivien telojen välissä, jolloin niistä vapautuu nestettä ja entsyymejä. Muutaman tunnin käymisprosessin aikana teelehdet saavat tyypillisen värinsä ja arominsa. Lopuksi lehdet paahdetaan vielä korkeassa lämpötilaksi kuivaksi, mustaksi teeksi. Vihreän teen ei anneta käydä. Sitä valmistettaessa lehtiä ensin hieman kuihdutetaan ja hierotaan, jonka jälkeen lehdet kuivataan nopeasti korkeassa lämpötilassa. Tällöin lehtien entsyymit tuhoutuvat, käymisprosessi ei pääse alkuun ja tee jää vihreäksi. Teen kofeiinipitoisuus on 2-5 % kuivapainosta.

Lähteet:
Rousi, Arne: Auringonkukasta viiniköynnökseen. WSOY, 1997.

takaisin ylös

vesihyasintti
Kuva: Johanna Helminen

VESIHYASINTTI

Maailmankauppojen valikoimissa on vesihyasintista käsin tehtyä paperia ja siitä valmistettuja tuotteita. Vesihyasinttia hyödyntämällä kaksi MCC:n (The Mennonite Central Committee) alaista reilun kaupan tuottajaryhmää tarjoaa kunnollisen toimeentulon paperin valmistajille ja pitää samalla aisoissa ongelmallisen vesikasvin leviämistä.

Kelluntaa lehtiruodin varassa
Vesihyasintti (Eichhornia crassipes) on kelluva, monivuotinen vesikasvi, joka esiintyy luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa. Vesihyasintin koko vaihtelee muutamasta senttimetristä aina metrin korkeuteen. Lehdet ovat kiiltäväpintaisia ja nahkamaisia, 5-15 cm leveitä ja jopa 20 cm pitkiä. Ne kiinnittyvä hohkaisiin lehtiruoteihin, joiden varassa koko kasvi kelluu. Vesihyasintin hiuksenohuet, violetinmustat juuret roikkuvat vapaasti vedessä. Yhdessä kukkavarressa on 8-15 kaunista, yleensä sini- tai punasävyistä kukkaa, joista kehittyy kolmilokeroisia kotahedelmiä. Hedelmien sisällä on runsaasti pieniä, uurteisia siemeniä.

Vesihyasintti viihtyy useanlaisissa vesistöissä: järvissä, lammissa, joissa, ojissa ja suvannoissa. Etenkin runsasravinteiset vesistöt ovat vesihyasintin mieleen. Saahan se ravinteet suoraan vedestä. Vesihyasintti lisääntyy suvullisesti siemenistä sekä suvuttomasti rönsyjen ja itusilmujen avulla. Etenkin rönsyjen avulla lisääntyminen on yleistä. Rönsyistä versovat tytärkasvit kehittyvät täysikasvuisiksi 6-18 päivän aikana. Siemenet puolestaan voivat itää muutamassa päivässä tai vaipua lepotilaan 15-20 vuoden ajaksi. Yleensä ne uppoavat ja säilyvät lepotilassa stressijaksojen, kuten kuivien kausien ajan. Olosuhteiden muuttuessa suotuisiksi monet siemenistä itävät aloittaen kasvukierron uudelleen.

Subtropiikin ja tropiikin ongelmakasvi
Alkuperäalueilta vesihyasinttia on levitetty laajalle Pohjois-Amerikkaan, Aasiaan, Australiaan ja Afrikkaan, jossa se on nopeassa tahdissa valloittanut sisämaan ja rannikon lahtia, järviä ja soita.
Vesihyasintin kasvu on hyvin rajua. Kaksinkertaistuuhan populaatiokoko keskimäärin kahdessa viikossa. Alunperin kauniina koristekasvina levitetty vesihyasintti on kasvualueillaan subtroopiikissa ja triopiikissa vakava ongelma sekä ympäristön kannalta että taloudellisesti, ja sitä  pidetään nykyään maailman pahimpana vesikasvina.

Toisiinsa yhteydessä olevat vesihyasintit muodostavat tiheitä mattoja veteen ja mutaan. Ellei kasvua kontrolloida, vesihyasintti tukkii vesistöt vaikeuttaen liikkumista ja kalastusta sekä muuttaen dramaattisesti veden virtausta. Koska vesihyasinttikasvustot vähentävät muiden vesieliöiden saamaa tilaa, auringonvaloa ja veden happipitoisuutta, monimuotoisuus alenee vesihyasintin kasvualeuilla. Lisäksi se tarjoaa hyvän elinympäristön useille tauteja levittäville hyönteisille, kuten malariaa levittävälle horkkahyttyselle.

Vesihyasinttia pidetään kurissa etenkin mekaanisesti harventamalla, mutta myös kasvintorjunta-aineiden avulla. Molemmissa torjuntatavoissa on omat ongelmansa. Useat torjunta-aineet ovat ympäristölle haitallisia, minkä vuoksi niitä ei välttämättä voida käyttää laisinkaan. Harventaminen on puolestaan kallista eikä pysty vastaamaan vesihyasintin hurjaan kasvuvauhtiin. Näiden ongelmien takia pyritään kehittämään biologisia torjuntamekanismeja sekä keksimään hyötykäyttöä. Toistaiseksi vesihyasintin on havaittu toimivan paperin ja kuitulevyn raaka-aineena.

Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Water_hyacinth
www.ecy.wa.gov/programs/wq/plants/weeds/aqua010.html
www.itdg.org/docs/technical_information_service/water_hyacinth_control.pdf