Tekijä: Tuija Saloranta

Sirkka suven sirkuttain
lauloi vain,
kunnes huokui kylmä syys
toukat hyytäin niittymailla.
Sirkka ravintoa vailla
einepalaa turhaan pyys.

Pätkä 1600-luvulla eläneen runoilija Jean de la Fontainen faabelista, moraalisesta kertomuksesta Sirkka ja muurahainen, tiivistyy sanomaan työn eetoksesta. Riimittelyn pohjana oli tunnettu Aisopoksen (n. 620–560 eaa.) eläintarina muurahaisesta ja laulukaskaasta, ja moraalisena opetuksena näkemys työn ja ahkeruuden sekä omavaraisuuden ja ennakoimisen avulla saavutettavasta turvallisuudesta: ”Ei pidä heittäytyä huolettomaksi, jos haluaa säästyä harmeilta ja vaaroilta.” Tarinoissa muurahainen näyttäytyy ahkerana ja työteliäänä raatajana, jota odottaa talven koittaessa ansaittu palkinto: kodin lämpö ja niukat, mutta riittävät talvivarastot. Sirkka/laulukaskas kokee toisenlaisen lopun: hurvitteleva ja nautiskeleva elämä kostautuu nälkänä ja kylmyytenä, kuoleman partaalle ajautumisena.

Tunnettu tarina saa parodisen jatkon suomalaisen pakinoitsija Origon pakinassa Sirkka ja Murkku (1982). Pakina kertoo alkutekstilleen uskollisesti kevytmielisestä heinäsirkasta ja ahkerasta muurahaisesta. Eri vuodenaikoina kohdatessaan heinäsirkka on menossa milloin keikkamatkalle Pohjois-Suomeen milloin kuukauden turneelle etelään. Muurahainen puolestaan raataa ja säästää tulevaisuuden varalle ja varoittelee Sirkkaa kepeästä elämästä. Joka kerta tavatessaan heinäsirkan muurahainen muistaa kysyä, olisiko heinäsirkka kenties matkalla Pariisiin saakka, mutta sinne ei Sirkan matka suuntaudu. Kun tuttavukset tapaavat viimein eläkepäivillään, on muurahainen raadannan rampauttamana yksin sängyn pohjalla, mutta heinäsirkka jatkaa keikkailuaan ja on sijoittanut mukavan summan arvopapereihin ja jälkikasvun synnyttämiseen. Viimein voi heinäsirkka kertoa muurahaiselle myös suunnitelmistaan matkustaa Pariisiin. Pakina päättyy ilman selityksiä muurahaisen repliikkiin: ”Jos viitsisit sieltä etsiä käsiisi kaverin, jonka nimi on LaFontaine. Kun löydät sen, sano että haistaa paskan.”

Ymmärrys työn ja vapaa-ajan eroista ovat muuttuneet eurooppalaisessa kontekstissa hurjasti 1600-luvun jälkeen, eikä monikaan näe sen viisaammaksi vapaa-ajatonta työnraadantaa kuin toisten siivellä elämistäkään. Kyse ei silti ole juurikaan valinnanvapaudesta: yleisen elintason kohentuessa vuosisatojen aikana myös vapaa-ajan käsitteeseen on tarjoutunut tilaisuus, mutta samalla moni raataja tempautuisi varmasti useammin elämän nautintoihin, jos se olisi kiinni vain asenteesta. Matti Kortteisen 1990-luvun tutkimuksessa suomalaisen teollisuuden työntekijöiden suhteesta työhön nousi yhä vahvasti esille ”pärjäämisen eetos”. Se tiivistyi näkemyksiin elämän kovuudesta ja ihmisen pakosta pärjätä siinä puolustamalla omaa itsellistä elämäänsä, vaikka kyse ei enää ollut juurikaan agraariseen ajanjaksoon liitettävästä elämän aineellisesta puutteesta.

Raadannan ja epäoikeudenmukaisuuden maku sekä näkemys kovasta elämästä ovat yhä monen suomalaisenkin käsityksiä omasta suhteestaan työhön. Sen myötä kritiikkiä saa hallituspolitiikka, herrojen metkut ja työn kannattamattomuus kallistuvien elinkustannusten ja leikkautuvien etujen muodossa. Toisaalta käsitys kovan ja ahkeran työn ideaalista ja hurvittelevan elämän turmiollisuudesta muuttuvat entistä absurdimmaksi, kun pysähtyy uutiskuviin maailmalta. Siinä missä maailman rikkaat peseytyvät samppanjalla, köyhimpien raadannalla ei synny edes alkeellista elämisen ja hyvän elämän turvaa. Yhden ”muurahaisen” tarinasta raportoi kymmenen vuotta sitten kansainvälinen The Center for Trade and Human Rights: filippiiniläinen Raymond Aguba kuoli uupumukseen tehtyään työtä 22 tuntia keskeytyksettä. Hän oli toiminut 25 vuotta sopimustyöntekijänä hikipajassa. Vuonna 2014 ilmestynyt raportti eurooppalaisille vaateketjuille muotia valmistavasta Kambodžan vaateteollisuudesta kertoo yli 1800 työntekijän pyörtyneen 24 eri tehtaassa kovien tuotantotavoitteiden sekä pienestä palkasta johtuvan aliravitsemuksen ja pitkien työpäivien takia.

Tarinoita epäoikeudenmukaisen työn ja ihmisoikeusrikkomusten täyttämästä kansainvälisestä teollisuudesta ilmestyy päivittäin. Massoja, jotka eivät ole vielä löytäneet ”viestinviejää Pariisiin” kertomaan raatajien elämästä ja raadannan palkkioista, tyytymättömyydestään asemaansa, on kaikkialla. Huonoihin elinoloihin, riittämättömään palkkaan ja korruptoituneisiin valtarakennelmiin kyllästyneiden liikehdintä on nykyaikaisten kansojen tarina, jonka loppusanat ovat vielä tuntemattomia.

Laura Hokkanen
Kirjoittaja toimii Mikkelin Maailmankauppayhdistyksen puheenjohtajana ja on mieltynyt Aisopoksen viisauteen: ”On syytä olla harmissaan, kun näkee jonkun sivullisen korjaavan oman vaivannäkönsä hedelmät.”

”Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon” toteaa YK:n ihmisoikeuksien julistus selvin sanoin. Selvyys muuttuu vaikeammin tavoitettavaksi, kun aletaan puhua kohtuudesta, riittävyydestä ja ihmisarvonmukaisuudesta selvänä rahana.

Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen SASKin tilaamassa Finnwatchin tutkijan Henri Telkin tutkimuksessa Elämiseen riittävä palkka ihmisoikeutena on esitelty laskentamalleja perustarpeet kattavaksi palkaksi.

”Elämiseen riittävällä palkalla tarkoitetaan palkkaa, jolla työntekijä kykenee hankkimaan itselleen ja perheelleen perustasoisen, mutta paikallisesti hyväksyttävän elintason. Tällainen palkka riittää tyydyttämään perheenjäsenten perustarpeet (esimerkiksi riittävän ravinnon, asumisen, terveydenhuollon, vaatetuksen, liikkumisen ja lasten koulutuksen) sekä mahdollistaa pienimuotoisen säästämisen ja osallistumisen sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään.” (1)

Little Flower on intialainen yhteisö leprasairaille ja heidän läheisilleen. Sen juuret ovat Äiti Teresan työssä. Yhteisö saa osan tuloistaan käsityötuotannosta, joka ei voi tukeutua pelkkään vientikauppaan. Siksi hintojen täytyy olla kilpailukykyiset myös kotimarkkinoilla. Korkean palkan sijasta yhteisö tarjoaa jäsenilleen monia etuuksia, kuten asunnon, terveydenhoidon ja koulutuksen.

Elinkustannusten erot

Euroissa tai dollareissa mitaten kehittyvien maiden väliset erot elinkustannuksissa ovat suuria, ja siten myös elämiseen riittävä palkka vaihtelee maittain, mutta myös maiden sisäisesti ja yritystenkin välillä.

Reilun kaupan merkkiä (FLO) hallinnoivan Fairtrade Internationalin tilaamissa, Richard ja Martha Ankerin tekemissä, tutkimuksissa (2) saadaan elämiseen riittäväksi palkaksi vuonna 2013 Etelä-Afrikassa maaseudulla 244 (186) euroa kuukaudessa, Dominikaanisessa tasavallassa maaseudulla 294 (253) euroa sekä vuonna 2014 Keniassa maaseutukaupungissa 188 (144) euroa ja Malawissa maaseudulla 76 (70) euroa. Suluissa olevat luvut koskevat niitä viljelmiä, joilla työntekijät saavat alueelle tyypillisiä luontaisetuja, kuten ruokaa, asunnon tai matkakorvauksia.

Myös maiden sisäiset erot ovat suuria sekä alueellisesti että yritys- tai tilakohtaisesti. Kenialaisten kukkaviljelmien palkanlisät ja luontaisedut poikkeavat toisistaan, joten myös palkka tulisi määrittää tilakohtaisesti, painottavat Richard ja Martha Anker.

Ankerit toteavat elämiseen riittävän palkan olevan perhekohtainen. Perheen yhteenlasketut elinkustannukset jaetaan kotitalouden työssä käyvien aikuisten määrällä. Keniassa Naivashan alueen kukkaviljelmillä he lähtevät laskelmissaan alueella tyypillisestä kahden aikuisen ja kolmen lapsen perhekoosta ja 1,69 palkanansaitsijasta perheestä. Elämiseen riittävä nettopalkka saadaan, kun perheen yhteenlasketut elinkustannukset jaetaan luvulla 1,69.

Finnwatchin Elämiseen riittävä palkka -raportti korostaa maiden sisäisiä eroja:

”Maakohtaisiin palkkalaskelmiin tulee suhtautua varauksella, sillä niissä ei huomioida väestökeskittymien ja niiden ulkopuolisten harvaan asuttujen alueiden välisiä elinkustannusten eroja. Koska esimerkiksi ruoka ja asuminen on tavallisesti kalliimpaa kaupungissa kuin maaseudulla, kansallisten keskiarvojen pohjalta laskettu palkkasuositus ei riitä elämiseen kaupungeissa, kun taas maaseudulla työntekijät saisivat enemmän, kuin mitä heidän perheensä perustarpeet edellyttävät. Elinkustannusten lisäksi yhteisölliset tavat, tottumukset sekä kehitystaso voivat vaihdella valtioiden sisällä huomattavastikin. Vaikka yksi kansallinen palkkasuositus vaikuttaa kansalaisten kannalta muodollisesti yhdenvertaiselta, ei se kohtelisi eri alueilla asuvia
tosiasiassa yhdenvertaisesti.” (1)

Mikäli ihmisen ei tarvitsisi lähteä asuinseudultaan työnhakuun tehdaspaikkakunnille, elämiseen riittävä tulotaso olisi pienempi, osaksi siksi ettei tarvitsisi ylläpitää kahta erillistä taloutta ja osaksi siksi, että elinkustannukset tehdaspaikkakunnilla ovat suuremmat.

Gita, Prasanna, Kousalaya ja Gnanasundari tekevät koruja sekä kotimarkkinoille Intiaan että vientiin. Palkka luontaisetuineen mahdollistaa heille elämiseen riittävän tulotason käsityötuotannossa, missä työn osuus tuottajahinnasta on suuri.

Sitä saa mitä tilaa?

Eri tutkimukset antavat erilaisia tuloksia. Finnwatchin vuonna 2014 julkaistun, kiinalaista kirjapainoa tutkivan raportin (3) mukaan tehtaan itsensä tilaamassa tutkimuksessa SA8000-järjestelmän tarkastajan käsitys elämiseen riittävästä palkasta Hung Hing Hesanin kirjapainossa oli alle puolet ammattiliittojen tilaaman Finnwatchin tutkimuksen arviosta. SA8000-auditoija oletti kaksi palkanansaitsijaa perheeseen, Finnwatch yhden kolmea kulutusyksikköä, eli kahta aikuista ja kahta lasta, kohden. Yhden palkanansaitsijan malli on ollut linjana tähän asti julkaistuissa muissakin Finnwatchin tutkimuksissa. Sitä on perusteltu sillä, että se on työntekijälle edullisempi, sekä sillä että laskelmissa ei ole otettu huomioon lasten päivähoitokuluja.

Elämiseen riittävä palkka ihmisoikeutena –raportti kuitenkin toteaa:

”Elämiseen riittävän palkan laskelmat saatetaan perustaa yhden tai kahden elättäjän oletuksille. Kumpikaan oletus ei vastaa keskimäärien mukaista todellisuutta. Kahden elättäjän oletus on epärealistinen, koska monilla aikuisilla ei ole mahdollisuutta saada säännöllistä kokoaikaista työtä tai edes osa-aikatyötä. Elättäjiä on myös tyypillisesti aina enemmän kuin yksi.”

Luontaisedut ja ostoskoriarviot

Elämiseen riittävää palkkaa määrittäessä tulee huomioida myös rahanarvoiset luontaisedut. Vuonna 2013 ilmestyneessä Finnwatchin raportissa Stora Enso Intiassa (4) lasketaan perheen elinkustannuksiksi miljoonakaupunki Chennaissa 14 580 rupiaa (220 euroa).

Vuonna 2012 Maailmankauppalehti haastatteli Chennaissa koruja tekevää käsityöläistä, rouva Gitaa, jonka työnantaja on Intian heimokansalaisten etuja ajava South Indian Tribal Artisan Welfare Trust (SITAWT) (5). Gitan perheessä oli kolme aikuista, jotka kaikki olivat töissä. Matalapalkkaisin oli vartijana työskentelevä isä 3500 rupian palkallaan. 19 -vuotias tytär opetteli koruntekoa ja tienasi 3900 rupiaa (vuonna 2013 4300 rupiaa). Gitan oma nettopalkka oli vuonna 2012 6500 rupiaa kuukaudessa (2013 7150 rupiaa). Perhe pystyi lähettämään rahaa naapuriosavaltiossa olevan kotitalonsa ylläpitoon, ja säästöön Gita kertoi jäävän nelisen tuhatta rupiaa kuukaudessa (1 euro = 66 rupiaa).

Gitan ilmoittamat hänen oman perheensä elinkustannukset poikkesivat Finnwatchin laskemista elinkustannuksista.

Eroa tuli siitä, että perheellä on luontaisetuna ilmainen, tosin pieni, SITAWTin asunto parin minuutin kävelymatkan päässä työpajalta. Menopuolelta jäivät pois Finnwatchin arvioimat vuokrakulu, 4000 rupiaa, ja työmatkakulut, 1500 rupiaa. Ruokakuluiksi Gita ilmoitti 25 rupiaa henkeä kohden päivässä, kolmelta hengeltä 2250 rupiaa kuukaudessa. Se on 2680 rupiaa Finnwatchin laskelmaa vähemmän, mutta ajankohtakin oli noin vuotta aikaisemmin.

Eroa selittää inflaation lisäksi osaltaan perheen kasvisruokapainotteinen ruokavalio sekä osavaltion sosiaalinen ruokaohjelma, jonka kautta kaikki, tulotasosta riippumatta, ovat vuodesta 2011 alkaen saaneet riisiä ilmaiseksi ja muita peruselintarvikkeita subventoituun hintaan (6). Myös virallisten tilastojen mukaan useiden elintarvikkeiden toteutuneet hinnat vapailla markkinoillakin olivat vuosina 2012 ja 2013 matalammat kuin Finnwatchin tutkimuksen keräämän ostoskorin hinnat (7). Elintarvikkeiden hinnoissa Intiassa on suurta kausivaihtelua, ja koko vuoden keskiarvo poikkeaa tietyn ajankohdan ostoskorista.

Kun nämä ilmaisesta asunnosta työpaikan lähellä sekä toteutuneista ruokamenoista johtuvat vähennykset tehdään Finnwatchin laskemiin kuluihin, jää Gitan perheen elinkustannuksiksi 6 400 rupiaa.

Intian eri osavaltioissa sosiaaliset ruokaohjelmat toimivat vaihtelevasti, ja usein ne tavoittavat huonosti niitä eniten tarvitsevia. Siksi voi olla yhtä perusteltua ottaa lähtökohdaksi Finnwatchin ostoskoritutkimuksen elintarvikehinnat. Silloin, kun huomioidaan asuntoetu ja ilmaiset työmatkat, elinkustannuksiksi jää 9 080 rupiaa (laskelmassa on edelleen mukana koulumaksut 1 500 rs kuukaudessa, vaikka Gitan perheessä koululaisia ei olekaan). Tällöin Gitan luontaiseduilla elämiseen riittävä palkka olisi vuonna 2013 ollut 9 080/1,5 = 6 053 rupiaa (91,50 euroa) kun laskennallisena lähtökohtana on 1,5 palkanansaitsijaa perheessä.

Köyhyys poistetaan käymällä kauppaa pienyrittäjänaisten kanssa. Machakoksen maakunnassa Keniassa suomalaiselle Mifuko Oy:lle tuotteita tekeville naisille korienpunonta on tärkeä lisätulo maanviljelyn ja torikaupan ohessa. 

Paikallinen sopiminen

Elämiseen riittävä palkka ihmisoikeutena –tutkimus esittelee suuntaviivoja palkan laskemiseksi, mutta tuo myös esiin asiaan liittyviä vaikeuksia, joita raportti listaa:

– ei täyttä yhteisymmärrystä siitä, mikä on oikea tapa sen laskemiseksi
– voi olla suhteellisen monimutkaista laskea ja vaatii resursseja
– saattaa toisinaan asettaa palkkatason epärealistisen korkeaksi suhteessa vallitseviin palkkoihin
– saattaa vähentää työllisyyttä tai tuottajien kilpailukykyä palkan korotuksen määrästä ja toteuttamistavasta sekä olosuhteista riippuen

Tehdaskaupunkien ulkopuolella olevat, pääasiassa kotimarkkinoille tuotteita tekevät työvoimavaltaiset pienet yritykset tai viljelmät eivät välttämättä pysty maksamaan yhtä korkeaa palkkaa, kuin mitä vaaditaan tehdaskeskittymien suurelta, koneellistetulta vientiteollisuudelta. Finnwatchin raportin mukaan se ei ole edes tarpeen, koska myös elinkustannukset ovat pienemmät, joten palkkasuositus pitää laskea kaupunki- ja maaseutualueiden osalta erikseen ja tarpeen vaatiessa vielä useampien aluekokonaisuuksien osalta, kuten kaupunkikohtaisesti. Palkkasuositukset voivat olla myös viljelmä- tai tehdaskohtaisia.

Pienyrittäjänaiset laittavat köyhyydelle kampoihin

Suurten tehtaiden seuranta kehitysmaissa on tärkeää, koska niistä tulee iso osa suomalaisissakin marketeissa myytävistä vaatteista ja muista kulutustavaroista. Brändejä painostamalla kuluttaja ja ammattiyhdistysliike voivat vaikuttaa tehtaiden työoloihin. Köyhyyden poistamisen kannalta niillä on pienempi merkitys kuin helposti ajattelemme. Pienet ja keskisuuret yritykset muodostavat 80–90 prosenttia talouden toimeliaisuudesta missä tahansa maassa, ja puolet pk-yrityksistä on naisten, totesi Maailman kauppajärjestö WTO:n ja YK:n alaisen kehitysjärjestön, Kansainvälisen kauppakeskuksen ITC:n johtaja Arancha González Helsingin Sanomien artikkelissa Köyhyys poistetaan käymällä kauppaa pienyrittäjänaisten kanssa.(8)

Antti Markkanen

Euron kurssina on käytetty kevään 2015 lukuja.

(1) Finnwatch 1/2015 Elämiseen riittävä palkka ihmisoikeutena
(2) http://www.fairtrade.net/workers-rights.html#c9571
(3) Finnwatch 7/2014 Kirjoja Kiinasta
(4) Finnwatch 2/2013 Stora Enso ja ihmisoikeudet
(5) Maankiertäjien korut, Maailmankauppalehti 2/2012
(6) http://www.journalacademica.org/Vol4_1JA2014/Mahendran_38-49%284%291.pdf
(7) http://consumeraffairs.nic.in/consumer/?q=node/51
(8) http://www.hs.fi/ulkomaat/a1423115042991